Balatonin rannoille ja Hollókőn kylään

Aikaisemmista seikkailuistamme Ainon kanssa madjaarien mailla aion kirjoittaa lisää, heti kun saan löydettyä sitä varten riittävästi aikaa. Kuvia ja luonnosteluja on reissuiltamme kerääntynyt monta juttua varten, mutta niiden julkaiseminen joutuu odottamaan vielä päivänvaloa. Tällä kertaa kerron mukavista viime viikon tapahtumista.

Torstaina 6. kesäkuuta aimme arvon vieraiksemme Koti-Suomeesta erään tuttavani  reserviläis- ja historianharrastajapiireistä, Oksmannin Jarin ja poikansa Akin. He saapuivat omalla autollaan, vetettyään matkalla pari vuorokautta matkustaen koko Baltian, Puolan ja Slovakian läpi tänne Unkariin. Parkkipaikan selvittäminen tuntui pian osoittautuvan mahdottomaksi tehtäväksi, mutta onneksi ystävällinen parkkipirkko osasi nevuoa meitä, kun kauniisti kysyimme. Juotuamme päiväkahvit, päätimme kiivetä kuntoamme koitellen Gellért-vuorelle. Matkalla törmäsimme ohimennen itse Suomen suurlähettilääseen. Mäeltä palatessamme poikesimme hakemassa muutaman oluen ja viinipullon. Olimme varanneet vieraille valmiiksi eineksiä jääkaappiimme, josta valmistui illaksi maittava pörkölt, eli unkarilainen lihamuhennos. Pilkoin sekaan vähän szalonnaa antamaan lisää makua, kun ohje niin sitä suositteli. Sehän toimi hyvin, etenkin kun ruokaa valmistaessa kuuntelee Szászcsávasin orkesteria:https://www.youtube.com/watch?v=fGHgRmnsDzQ Nautimme viiniä ja pörkölttiä suunnitellen seuraavan päivän ohjelmia.
 Matkalla Gellért-mäelle pysähdyimme huvilan luona, jossa toimi II. maailmansodan aikana Ruotsin kuningaskunnan suurlähtystö. Täältä käsin kuuluisa Raol Wallenberg pelasti lukuisien Unkarin juutalaisten hengen. Wallengerin jalanjäljillä siis...

Perjaintaina kävin aamulla tutustuttamassa vieraani opinahjooni ja siten myös suomalais-ugrilaiseen oppituoliin. Perjantaiaamu ei ole järin vilkasta aikaa, mutta onneksi paikalle osunut herttainen marinopettajaame päästi meidät vilkaisemaan kirjastoamme ja sain esitellä heille muutaman teoksen ja sugrikielen puhuma-alaueen kartalta. Joimme päiväkahvit yliopiston sisäpihalla ja johdatin seurueemme katsomaan Radiotaloa, erästä vuoden 1956 kansannousun ikonista tapahtumapaikkaa. Kuljimme vielä komean Kansallismuseon aidanviertä pitkin katuja katsellen. Iltapäiväksi suuntasimme kylpemään Gellért-kylpylään, jossa ei olekaan ennen tullut käytyä. Harmitti vain, ettei Aino jaksanut tulla mukaan, olisi varmasti pitänyt tästä paikasta. Altaita olis useita, kylmiä ja kuumia, säähän sopien. Olihan ilman lämoötila lähellä kolmeakymmentä. Ulkoaltaista suurimmassa sai tuntea meren aaltojen simulaation aina tasatunnein. Suomalainen saunakin löytyi kylmine kylpytynnyreineen pihan perältä. Hienona loppuhuipennuksena kävimme uimalakkia vuorotellen pulahtamassa hienossa sisäaltaassa, jonka yllä koristeellisten parvien ja pylväiden päällä paljastui aurinkoinen taivas avatun lasikaton takaa. Kerrassaan hieno kokemus. Gellért-kylpylää haluan suositella kaikille historiaan hurahtaneille, sillä se on oikea art deco-henkinen suklellus kaksoismonarkian wanhaan hywään aikaan.
 Kylpylän jälkeen kävimme syömässä paikallisessa liharuokapaikassa, jonne emme Ainon kanssa ole kahdestaan vielä uskaltautuneet. Paikallinen shaslik oli erinomaista. Sellainen makoisa hemmottelupäivä. Mukavana muistona kylpylästä jäi eräs virolaisseurue, joka kanssa pääsin haastelemaan viroksi. Heistä oli varmasti outoa kuulla olevani suomalainen, joka puhuu melkein kuin toisena äidinkielenään viroa (Huom. kirjoittajan oma kehu se tässä vaan haisee!), joka harjoittelee Karpaattien altaassa unkarintaitoaan. Tässäkin eräs asia, jota kovasti ikävöin täällä Unkarissa. En juuri ikävöi kotiin, vaikka kotimaani onkin Suomi. Ikävöin viron kieltä ja sen käyttöä. Helsingissä pääsin puhumaan sitä lähes päivittäin niin opiskelun kun työni lomassa. Täällä olen silloin tällöin päässyt juttelemaan vironlehtorimme kanssa. Onneksi Herra Professorimme piti kerran viikossa Viron kulttuurihistorian luentojaan, joten mu kallis eesti keel ei tõesti ole ära surnud.

Oksman paljasti minulle olevansa suuri operettien ystävä ja unkarilaisen operettisäveltäjä Imre Kálmánin suuri fani. En ollut valitettavasti aiemmin kuullut koko kaverista, mutta otin hänestä selvää ja varasin liput perjantai-illaksi Budapestin Operettiteatteriin. Operetti Liliom ei ollut Kálmánin käsialaa, vaikka oli aluperin kirjoitettu Unkarissa jo 1909. Esitys tuntui kuitenkin mukailevan eniten 40-luvulla valmistunutta amerikkalaisohjaustaan. Mukavana lisänä huomasimme englanninkielisen tekstityksen, joka hejastettiin näyttämön yläpuolella riippuvaan tauluun. Olinhan kuitenkin seurueesta ainoa, joka ymmärsi esityskieltä. Musiikki oli niin loistava kuin se elävänä olla ja osaa. Ennen kaikkea, teatteri itsessään oli upea sisustukseltaan. Olihan se rakennettu jo Franz Josefin hallintoaikana.
 Teatterin portaikko.

Lauantaina päätimme suunnata tien päälle ja kohti Balatonia. Pysähdyimme aluksi Siófokissa, joka on Kálmánin syntymäkaupunki. Vanhan asemarakennuksen edessä onkin sievä puistopavilionki, jossa itse mestari istuukin, patsaana tietenkin, sillä herra Kálmán siirtyi ajasta ikuisuuteen jo vuonna 1953. Hauska elävä piirre muistomerkissä on se, kun pavilionkiin ihmettelevä turisti astuu, laukaisee liikkeentunnistin Kálmánin säveltämän csárdásin. Siófokissa söimme lounaan ja jatkoimme eteenpäin kohti Keszthelyiä ja Balatonin länsipäätä. Ainon kanssa katselimme toiveikkaina ympärille, sillä olemme valmistelleet heinäkuun puolelle parin yön pyörämatkaa niin kutsutun pikku-Balatonin ympäri. Lähdemme Balatonfürendistä Siófokiin ja ylitämme järven Tihányin niemen kohdalta. Mutta siitä sitten tarkemmin, kun ehdimme sinne asti.
 Vähän ennen Keszthelyiä kastaudumme viileään ja sameaan Balatoniin. Jäven syvin kohta on kuitenkin vain muutamia metrejä ja kaukaa se näyttää vihreältä. Ilmankos sitä kutsutaan saksaks Plattenseeksi. Keszthelyissä ihailemme kauniita rantamaisemia ja sattamaan saapuvia laivoja. Uimaranta on maksullinen, mikä on aivan normaali keskieurooppalainen käytäntö. Vanha komea hotelli rannan tuntumasssa on ollut kai tyhjillään koko sodanjälkeisen ajan. Ehkä komea talovanhus saa vielä joskus uuden elämän. Käymme myös ihastelemassa Festeticsin palatsia, joka on yllättävän samanlainen kuin jo aiemmin meille tutuksi tullut Gödöllőn linna. barokkia parhaimmillaan. Kokonaisuudessaan ajomatkaa kertyi illalla myöhään kotiinpalattuamme liki 400 kilometriä. Sama matka ylettyisi helposti Pestistä (Budapest puhekielessä) moneen naapurimaan pääkaupunkiin tai siis historialliseen Unkarin kuningaskunnan kaupunkiin Zágrábiin tai Nándofehérváriin, eli Belgrádiin.
 Keszthelyin kauniita rantamaisemia.

Sunnuntaina päätimme myös lähteä tien päälle, mutta tällä kertaa paljon lähemmäs. Suuntasimme Pestistä pohjoiseen Hollókőn kylämuseoon, joka on eräs Unkarin UNESCOn maailamnperintökohde. Kyseessä on hyvin säilynyt ja säilytetty palóc-heimon kylämuseo Ylä-Unkarin ylängöllä. Palócit ovat slaavilaistausta heimoa, joka on aikojen saatossa sulautunut unkarilaisiin, mutta heidän kansanperinteessään ja murteessaan on voimakas slaavilainen vaikutus.
 Matkalla pohjoiseen törmäsimme tämännimiseen kylään. Vitsi on siinä, että unkariksi jobbágy tarkoittaa maaorjaa.

 Näkymä pohjoiseen Hollókőn rauniolinnasta pohjoiseen Slovakian suuntaan. Tuolta ne mongoolitkin aikanaan tulivat...
Perillä suuntaamme ensiksi Hollókőn linnan luokse, joka on rakennettu jo 1200-luvulla joskus mongoolihyökkäysen eli unkariksi tatárjárásin aikoihin. Linna on romuttunut turkkilaisten jätettyä sen Habsburgeille 1600-luvun lopulla. Linnan pihalla on meneillään mielenkiintoinen taistelunäytös. 1600- ja 1700-luvun vaatteissa pyörii rahvasta kunnes kova tykinlaukaus ilmoittaa Rákóczi Ferenc II. vapaustaistelun (1707-1711) alkaneen. Vähän aikaa tapellaan ja Habsburgien lippua kantavat valkotakkiset ja kolmiolakkiset "itävaltalaiset" saavat unkarilaisilta linnan puolustajilta kylmää kyytiä. Huvittava esitys. Pääsen itse otattamaan itsestäni kuvan käsissäni Habsburgien musta-keltaisen lipun (ei siis SaiPan lipun!!!) kanssa. Olenhan paatunut monarkisti, sillä panslavinismi on  uhka koko Euroopalle ja Monarkiamme tulevaisuudelle! Noh noh, mites tämä taas tähän suuntaan lähti. Gott erhalte, Gott verschütze unsern Kaiser, unser Land!


 Pikkuinen kylä mäenrinteessä tummuneineen puurakenteineen ja valkoiseksi rapattuineen taloineen on hellyttävän periunkarilainen näky. Paikkahan on siis täysi turistimesta, eikä kovin uskottava vanhaksi kyläksi, mutta sievä se on. Maistelemme paikallisia herkkija kyläravintolassa ja muutamia viinejä viinikellarissa. Mielestäni sievän esityksen Hollókőn kylästä, jokna nimi tarkoittaa "Korpin kiveä", tarjoaa tämä video, jossa lauletaan kaunista vanhaa unkarilaista kansanlaulua, "repülj madár  repülj":https://www.youtube.com/watch?v=apE1n63ZhMQ Eräs talo on ovikylttinsä mukaan "tanssitalo". Sisällä meille paljastuu melkoinen kokoelma unkarilaisia kansallispukuja ja kansantansseja esittäviä kuvia. Ystävällinen Atilla, joka pitää näyttelyä, myy huokeaan hintaan isä-Oksmannille Székelymaassa tehdyn huopahatun. Székelyt ovat Transilvaniassa asuva unkarinkielinen heimo, jonka alue historiallisesti kuuluu Unkariin, mutta siirtyi Trianonin rauhansopimuksessa vuonna 1920 Romanialle. Alueella asuu nykyään liki miljoonapäinen unkarinkielinen vähemmistö. Ystävällisen Atillan kanssa vaihdamme muutaman sanan vertaillen suomalaisia ja unkarilaisia kansallispukuja. Mukava kohdata ihmisiä, joilla on samoja harrastuksia. Kotimakalle suuntaamme auringon laskiessa. Viikolopun paluuliikenne on tukkinut moottoritien, joten suunnistamme kyläteitä myöten Gödöllön kautta takaisin Pestiin. Koukkaamme katsomassa Gödöllön linnaa, jossa kävimme Ainon kanssa helmikuussa.

Tiistaiaamuna pakkaamme yhdessä Oksammien autoon heidän kamppeensa ja muutamia meidän Suomeen lähteviä kamppeita. Mukaan pakkaamme uniformuni ja Ainolle hankitun székely-puvun. Niistä kirjoitan erikseen lisää.
 Hyvää matkaa!

Muutama päivän ehdimme levähtää ennenkuin seuraava seikallumme odottaa. Varasimme nimittäin Ainon kanssa Istanbulin loman, jonne lähdimme keskiviikkona 12. päivänä kesäkuuta. Tähän valmistauduimme vaitamalla rahaa valmiiksi Turkin liiroiksi ja juomalla suosikki kahvilassamme, Váci utcan Cafe Freissa turkkilaiset kahvit. Onneksi kadulla parveilevat, tai siis näin kesällä yli äyräidensä tulvivat turistilaumat eivät ole löytäneet ihan aikki ainakaan, mukavaa saksakielistä nimeä kantavaa viihtyisää kadunkulman kahvilaa, jonka sinivihreä tapetti saa vieraansa kuvittelemaan itsesä sikarinsavuiselle ja charlestonin täyttämälle 1920-luvulle.

 Török kávé eli turkkilainen kahvi

Ps. Tätä kirjoittaessani olemme jo palanneet Istanbulista koti-Unkariin, joten tarina jatkuu tuotapikaa.
Pps. Kesä on tehnyt tuloaan jon jonkun aikaa ja tätä kirjoittaessani olen jo perin vakuuttunut aktuaalisesta tarpeestani hankkia pöytätuuletin, sillä vaikka istun läpituulettuvassa kämpässämme työpöydän ääressä, kalsarit jalassa, hikoilen kuin pieni sika. Mahdollisia mielikuvia pahoittelen.

Häikäisevän hämmentävää

Rakas ja arvoisa lukija.

Olen elossa.
 Aloitan tämänkertaisen tekstini näin, sillä haluan kertoa olevani yhä elossa oltuani liki kuukauden kirjoittamatta mitään. Olen melko hyvissä sielun ja ruumiin voimissa ja käsittääkseni minulla on nyt jo korkea aika summata viimeisen kuukauden aikanan tapahtuneita asioita. Mitään dramaattista ei ole tapahtunut, mutta paljon ajatuksia herättävää kylläkin. Kaikkea en ehkä kykene kirjoittamaan täsmällisesti kronologisessa järjestyksessä, mutta aion yrittää parhaani. Paljon on ehtinyt tapahtumaan ja sellaistakin, josta haluan kirjoittaa vielä erikseen. Eli takautumia on vielä luvassa.

Kun avasin blogiarkistoni juuri äskettäin, huomasin luonnosteni seassa viimeisimmän tekstin käsittelevän unkarilaista pääsiäisen vietoa. Sitä en ehkä omana julkaisuna kirjoita, sillä niin paljon muutakin on kerrottavaa. Kerrotaanpa vain lyhyesti, että täällä se on Suuriviikko eli Nagyhét ja juhlapäivät, esimerkiksi Pitkäperjantai on Suuriperjantai, Nagypéntek. Perinteinen juhlinta on värikästä ja melko samanlaista kuin muualla katolisessa Keski-Euroopassa, viittaan tällä lähinnä eteläiseen Saksaan ja Puolaan. Eipä siitä enempää oikein mainittavaa. Jos haluaa nähdä turisteille suunnattua perinteistä juhlintaa, kannattaa suunnata Unescon maailamnperintökohteeksi ylennetyyn Hollókőn näyteikkunakylään. Siellä esitetään perinteenvaalijoiden kesken vanhoja kansanperinteitä, kuten pääsiäismaanantain "kastelua", jossa tyttöjen päälle kaadetaan kaivokylmää vettä. Olen kuullut perinteen takana olevan motiivina, yllättäen kerran hedelmällisyys.

Pääsiäisen aika
Pääsiäisemme vietimme hyvän ruuan merkeissä. Tarjouksessa lähikaupassamme oli lohta, josta valmistimme maittavan aterian. Kävimme pääsiäispyhinä myös eläinpuistossa. Ihastuttava paikka, mutta kesän tuloa enteilevä kuumuus sai pääkoppani kihisemään kivusta. En osaa sanoa, mistä se johtui. Näin on kuitenin käynynyt ennenkin. Minä olen saanut ensimmäiset silmälasini jo asepalvelukseni aikana, mutta niiden teho on osoittautunut riittämättömäksi. Nykyää yritän tihrustaa maailmaa ympärilläni paljaalla silmällä ja niin sitten käy. Jatkuva silmien siristäminen aiheuttaa voimakkaan vastavalon kanssa kovaa päänsärkyä. Saimme kuitenkin ihasella suloisia ja sympaattisia eläimiä. Kirahvit ja magustit ovat sympaattisilla tapituksillaan jääneet mieleeni. Paikka on lapsiperheiden suosiossa ja on herttaista katsella latsen ihastelua ja kummastelua luotokappaleiden edessä. Aino oli niin innoissaan eläintarhasta ja niin minäkin, vaikka hieman vaisu olin. Olen aina ollut hyvin eläinrakas ihminen. Paikalla on pitkä historia, sillä kuten kaikkien muidenkin kunnianhimoisten suurkaupunkien tapaan, myös Budapest päätti vanhaan hywään maailmanaikaan, eli ennen ensimmäistä maailmansotaa rakennuttaa eläintarhan. Siltä ajalta periytyvät monet tarhan rakennukset ja ikonininen pääsisäänkäynti. Myös tekokallio, joka ylettyy liki 20 metrin korkeuteen on kyhätty kokoon jo yli sata vuotta sitten. Ennen maanalainen nousi pinnalle Sankareiden aukion jälkeen ja kiersi Kaupunginpuiston lammen Eläintarhan kautta, jossa sille oli oma seisakkeensa. Rata päättyi kivenheiton päähän Széchenyin kylpylälle. 1970-kun kaikki piti rakentaa sosialismin hengessä uudelleen rumaksi, rata rakennettiin kulkemaan nykyiselle paikalleen lammen alitse kulkevaa tunnelia pitkin ja Eläintarha menetti pysäkkinsä. Vanhasta linjauksesta on vain jälellä pieni ennen radan ylittänyt kävelysilta lammen rannalla. Paikalla on historiasta kertova pieni opastaulu, unkariksi tietenkin.

Kävimme myös Szentendren Skanzenilla, eli ulkoilmamuseolla noin 30 kilmometriä Budapestistä pohjoiseen. Hév-junalla olemme ennenkin käyneet tuossa kaupungissa, mutta Skanzenilla emme olekaan vielä ehtineet poiketa. Kylät on rakennettu mäen rinteeseen, jonne on sijoitetu kylä- ja talotyyppejä eri puolilta Unkaria. Kierroksemme alkaa Alföldin kylästä, jonka eräässä talossa tapaamme talonpoikaispukuun pukeutuneen naisen, joka kertoo meille elämästä täkäläisessä kylässä viime vuosisadan alkupuolelta. Tiedustelen häneltä unkarilaista leivänpaistotapaa ja hän kertoo, että leipää paistettiin kerran viikossa, mutta kesällä kuumuuden takia harvemmin.
Kylien läpi on rakennettu museorautatie, joka alkaa pääporttina toimivalta rautatieasemalta. Eräässä kohtaa tiemme saapuu vanhan radanvartijan talolle ja mieleeni piirtyy tarkalleen Rideg Sándorin romaaniin perustuva unkarilainen televisioelokuva vuodelta 1979, Indul a baktérház, jossa 20-luvun unkarilaisen pikkukylän asemapäälikön arjen nurin kurin pistää narsistinen ja kelmimäinen pikkupoika Bendegúz. Samaistun tuohon veijariin köpötellessäni kiskojen yli.
Huh, tästä riittää juttua varmasti toiseen kertaan saakka.

Toukokuu saapui ja meni. Sen jouduin viettämään yksin, sillä Aino oli koti-Suomessa pääsykokeissa. Minulla oli vielä luentoja pain viikon verran ja tentit siihen päälle. Hommaa riittää vieläkin, sillä minulla on jäänyt paljon rästiin hommia Helsingistä. Unkarin päässä hommat alkaa olla jo kasassa. Papereita pitää vielä pyörittää yliopiston kansainvälisten asioiden toimistolla. Se on sitten ihan oma juttunsa. Aion uskaltautua sinne perjantaina. Toivota onnea jos olet lukenut tähän asti. Hieman sekava päivitys, mutta tästä se paranee. Nyt menen antamaan Ainolle halin, sillä olen niiiin onnellinen kun hän on tuossa vierelläni.

Hyvää yötä ja tapaamisiin.
Jónasz

Slavistan

"Opaa", sillä on hyvä aloittaa.
Slaavilaisella kulttuurialueella ollaan ja siksi tuo sana kuuluu nykyään sanavarastooni. Käytän sitä vieläpä ärsyttävän usein. Se sopii kai tyyliini. Jo työskennellessäni eräällä nimeltämainitsemattomalla suomalaisella einestehtaalla sain ilokseni kohdata slaavikulttuurin- ja kansan kanssa. Töissä olin kahdella eri paikkakunnalla, syntymäkaupungissani (siis kotikylässäni) Lappeenrannassa ja sittemmin pääkaupunkiseudulla. Kotikylässäni olin työpaikallani jossain vaiheessa ainut ei-slaavi, joten assimiloituminen oli lähestulkoon väistämätöntä. Harmi vain etten oppinut paremmin mitään slaavikieltä, mukavien ihmisten kanssa on näet mukavaa jutella. Sitten muutettuani pääkaupunkiin, uudella työpaikallani tapasin inkeriläisystäväni Timon, ehtaoikean heimoveljen. Yhteinen kieli auttoi paljon. Olin sitä paitsi iloinen, että edes jokunen inkeriläinen on onnistunut säilyttämään äidinkielensä kaiken sen vainoamisen jälkeen. Heiltä kaikilta olen oppinut paljon neuvostoelämästä ja kielestä. Listaan tähän muutaman tärkeämmän ilmaisun käännöksineen ja selityksineen:

"Blyat" Suomen vastine olisi "perkele", mutta se on huomattavasti monikäyttöisempi. Sitä voi käyttää lähes rajattomasti minä tahansa lauseenjäsenenä. Jos oikein moukalta haluaa vaikuttaa, lisää alkuun "suka". Etenkin jos haluaa saada turpaan ja päästä lompakostaan eroon. Leningrad opettaa...

"Pizdiet" Kirjoitusasu saattaa vaihella, kun kyseessä ei ole kyrilliset aakkoset. Tämä, kuten moni muukin sana on saanut alkunsa (yllättäen) alapäästä. Sana on siintä muka, että sitä voi käyttää kaikista mahdollisista vastoinkäymisistä kahvin läikyttämisestä aina ydinräjähdykseen asti. Tsernobilyatin mainitseminen on muuten loukkaus.

"Davai" Eli "etiäppäin". Jos työ pitää saada valmiiksi tai pitää päästä tankilla Berliiniin, tämä on oikea sana kuvaamaan tuota voitonvarmaa kiiruhtamista. Erittäin ystävällinen ja toverillinen ilmaisu.

"Rabot" eli "painaa duunia". Tämä on verbi, jota käytetään viisivuotissuunnitelmaa toteuttavasta gopnikista eli rabotnikista.

Unkarissa venäjän osaaminen liittyy maan lähihistoriaan. Vielä 1980-luvulla sitä opetettiin kouluissa ja ajatuksena oli sen toimivan kaikkien sosialististen maiden yhteisenä kielenä, lingua francana. Neukkujärjestelmä toi myös tietyt ilmaisut ja ilmiöt maahan, ja monta asiaa kutsuttiin venäläisittäin. Vaikkapa Ladaa, Zsiguliksi. Nykyään noille vanhoille ajoille onkin kiva nauraa.

Tänään on kulunut päivälleen 32 vuotta Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Kaikelle ei kannata historiassa nauraa, eikä oikein voikaan. Pripyjatissa säteilee yhä.

Olen kerran tavannut Virossa äijän, joka oli raivaamassa Tsernobyin tuhoa. Muistan hänen vitsailleen, ettei hänellä ole mitään vaivoja. Seuraavassa lauseessaan hän kertoi työskentelevänsä mielellään pimeässä, työmaavalaisimena.

Davai!

Politiikkaa ja partavaahtoa

Vuonna 1969 Péter Bacsó ohjasi elokuvan nimeltä A tanú, suomeksi "Todistaja". Elokuva nauroi härskisti Rákosin stalinistiselle järjestelmälle, josta oli tuolloin vierähtänyt vasta reilu vuosikymmen. Luomus oli kuitenkin niin ronskia kamaa Kádárin neukkujärjestelmälle, että se kiellettiin liki 20:ksi vuodeksi. Siitä huolimatta elokuva keräsi lännessä, muun muassa Cannesissa lukuisia palkintoja. Kotimaassaan elokuva synnytti eräänlaisen sukupolvi-ilmiön. Monet unkarilaiset tunnistavat lentäviä lauseita tästä elokuvasta ja sen henkilöistä. Eräs niistä kuuluu näin:

"Az élet nem habostortá, Pelikán élvtárs", "Elämä ei ole kermakakkua, toveri Pelikán".

Viisas lause, se pitää paikkansa.
Kävimme Ainon kanssa äänestämässä suurlähetystössä, niin kuin taisisn aiemmin jo kirjoittaa. Politiikkaa olen seurannut niin täällä, kuin Virossa ja koti-Suomessakin. Viron vaaleissa en hämmästellyt keksustan vahvaa tukialuetta, itä-Virumaata. Länsi- ja pohjois-Viro ovat liberaalien puolueiden, kuten Reformistien vahvaa kannatusaluetta, kun taas kaakkois- ja etelä-Virossa konservatiivit keräsivät enemmistön äänistä. Keskustapuolueen teki nimittäin aikanaan suosituksi vironvenäläisten keskuudessa melkoisen maineen kerännyt Edgar Savisaar. Vaikka kaveri on nykyään suurena johtajana väistynyt virolaisesta politiikasta ja Tallinnan kaupunginjohtajan pallilta, hänen perintönsä näkyy ja tuntuu. Vaikkakin ilman toista jalkaa. Erityisesti kummastelin, kun vaalit voittaneen Reformipuolueen puheenjohtajasta Kaija Kallaksesta oli jo hetken aikaa tulossa maansa pääministeri, mutta yks ja kaks hallitusneuvottelut aloitettiinkin toiseksi jääneiden euroskeptisten konservatiivien kanssa. Mida kuradit? Olisko pitänyt taaskin koputtaa puuta, ja toivoa populismin hellittävän. Viro on kyllä Suomea keskimäärin kai arvoiltaan konservatiivisempi yhteiskunta, vaikka maalla on ollut jo pari vuotta naispresidentti, joka ei omien sanojensa mukaan jaottele virolaisia virolaisiin ja vironvenäläisiin. Hänelle he ovat kaikki Viron kansalaisia. Laitan uskoni ja toivoni Kerstin varaan. Ehkä maassa muistellaan tulevaisuudessa hänen kauttaan lämmöllä, kuten Lennart Meriä aikanaan.


Suomen vaaleja pääsimme jännittämään kaverimme Annan kanssa, jonka seurassa kävimme tuossa maaliskuun puolella tutustumassa Ecserin kirpputoriin. Siitä juttua toisen kerran. Anna oli kutsunut meidät luokseen vaalivalvojaisiin. Toimme mukanamme hieman herkkuja ja skumppaa, jonka merkki on peräisin Breznevin ajan neukkulasta. Seuraamme liittyi myös Korhosen Jani, joka on minua vanhempi ja oppineempi fennougristi. Anna oli saanut lahjaksi työkaveriltaan kotitekoista viiniä, jossa potkua riitti. Hauskana lisänä pullon etiketin virkaa toimitti Suur-Unkarin rajoja kuvaava puskuritarra. Se sipi tyyliltään hyvin yhteen tuomani Székely-oluen kanssa. Persujen kova kuriminen toiseksi suurimmaksi puolueeksi toi mieleeni muistikuvan Viron vaaleista. Kuohuviini jäi avaamatta ja opin samalla unkarilaisen naisen kolme syytä harmaiden hiusten ja ryppyjen ilmaantumiselle, rasvainen ruokakulttuuri, saasteet ja pääministeri.

Mutta sitten se vaahto.

Vaahtoon nimittäin pääsin tässä hiljattain, nimittäin partavaahtoon. Tuttavani Fehérvárista, josta muistin kirjoittaa jo aiemmin, Érik on aloittanut parturinopintonsa Budapestissä. Hän on kutsunut minut siistittäväksi aina joka torstai. Päätin tarjota hänelle jotain leikattavaakin ja annoin partani kasvaa kokonaisen viikon. Karmea harva, enimmäkseen risuaitaa muistuttava puska kasvoi iloisen harvakseen leukaluuni päälle. Onneksi en viimeisinä koulupäivinä ennen pääsiäislomaa näyttäytynyt kaikille professoreille ja opettajille koululla, vain oma kielenopettajani tyytyi heittämään tavanomaisen kommenttinsa: "Pálinkás jó reggelt!", "Pálinkaista hyvää huomenta". Tyydyin vain puremaan närkästyneenä huultani ja tuumaamaan hänen käyttävän tuota mielilainaustaan ikävänin usein.
 Lopulta koitti torstai-iltapäivä ja kiiruhdin parturiin. Kyseessä on eräs parturiliike, vain miehille suuntautunut, joka sijaitsee Bajcsy-Zsilinszky-kadulla. Liikkeessä tuoksuvat miehekkäät kemikaalit ja kaikenkarvaiset karvat. Yläkerrassa parturikokelaat harjoittelevat eläviin maaleihin eli toisin sanoen toisiinsa. Koko härdelli, tummia poikia etupäässä, muistuttaa lähinä kaottista mustalaisleiriä. Érik on porukan outo lintu, eikä ihme. Hän on ainoa, joka käyttää silmälaseja ja liiviä. Istun alas nahkatuoliin ja Érik levittää instrumenttinsä eteeni, kaikki on kuin suoraan kultaiselta 30-luvulta, jolloin maailmassa oli vielä järkeenkäypä luokkajako ja niin päin pois. No niin. Eerikki on vetänyt ylleen hyvinistuvan valkoisen lääkärintakin ammattitaitoisuuttaan korostaakseen. Minulle se tuo mieleeni jonkin psykiatrisen sairaalan ylilääkärin. Rätti kaulaan ja vaahtoa sudilla naamaan. Välillä suti hakee emaalikupsta vettä ja hieroo saippuaa. Reippaasti vaan, koskaan ei ole likaa, näin Mestari opettaa. Kyllä, Mestari. Suurinpiirtein isosisäni ikäinen ja reipas vanha herrasmies, joka paimentaa tätä "leirielämää". Välillä hän käy tarkastamassa Eerikin työtä ja tekee, kylläkin usein, korjauksia. Hänen otteensa ovat varmat ja partaveitsensä liikkuu yhtä sulavasti kun luistaa hänen loistava huumorintajunsa. Yllättäen Mestari opastaa Eerikkiä suomeksi: "yksi, kaksi, kolme, olkaa hyvä". Olisin ollutkin melko yllättynyt, mikäli hän ei olisikaan törmännyt uransa aikana yhteenkään suomalaisasiakkaaseen. Parranleikkuu kestää toista tuntia, ja sitten saa hiusrajaukseni vielä kyytiä. Välillä tuntuu, kuin koko "leirikansa" olisi tapittamassa pääkoppaani kymmenen sentin etäisyydestä. Kaottinen epäjärjestys on jälleen ottamassa valtaa, kunnes Mestari panee paikan jäjestykseen tapansa mukaan, terävällä kielellään tietenkin. Lopuksi naamaani hierotaan kasteltua suolakiveä, se paikkaa pienet haavaumat, jotka saavat ihon punottamaan. Olen vaikuttunut. Ainakin omalta osaltani suola on alkoholipitoista partabalsamia huomattavasti parempi vaihtoehto.

 Ja toki hyvän parturin pitää aina hyvästä työstä palkka saada. Tämä parturi ottaa maksunsa oluttuopissa. Krusovicse maksaa kantapaikassani, Szomszédissa, eli Naapurissa vain 450 forinttia. Niitä valkokaupungin poikaan saa uppomaan varmaan ensi kerra jo puoli tusinaa.

Ps. Haluan toivottaa lukijoilleni rauhallista ja riemukasta Pääsiäistä! Kiitos, jos olet lukenut tähän asti. =)

Rokonok körben, sukukansan parissa.

Aloittaminen on helppoa, lopettaminen vaikeaa. Se on melko samanlaista elämässä aina, oli kyseessä yliopisto tai vaikka mikä tahansa konflikti maailmassa, helppoa saada aikaan, mutta pirun vaikea saada loppumaan.

Aloittamisesta puheen ollen, olen ollut siinä aika hyvä melkein aina. Lopettaminen on aina vain hankalampaa. Aika kuluu ja kiihtyy kohti loppua. Kovin nopeasti kaikki onkin mennyt. Pääsiäinen on jo ovella ja koulua on vain kuukauden verran jäljellä. Olen silti pihalla kaikesta. Kurssit tyhjenevät, kun kaikilla muilla on kandin kirjoittaminen, szakdolgozat kesken. Silti päässäni jyllää hiton monta ajatusta samaan aikaan. Unkaria haluaisin puhua ja harjoitella paljon enemmän. Olen päättänyt lukea ja kirjoittaa mahdollisimman paljon unkariksi, etenkin opettajani suostuttua oikolukemaan tekstejäni. Ja puhuminen, se on aina tuntunut minusta heloplta. Olen kai melko itserakas sanoessani, että pidän omasta äänestäni. Ainakin haluan harjoittaa sitä.

Viikko on tuntunut vaikealta hahmottaa, mistä se alkoikaan. Edellisen viikon perjantaina tapasimme Petran, jonka olin tavannut Helsingissä vaihtoon lähtijöiden tapaamisessa. Olimme pitäneet yhteyttä jo jonkun aikaa ja päätimme kutsua hänet kylään. Päiväkahville hän toi herkullisen suklaaleivoksen, jonka nimeä en valitettavasti muista. Somlói galuska! Niin hyvää se kuitenkin oli. Sitten avasimme Erkin Pikakiväärin ja lipitimme viiniä yömyöhään asti. Mukavaa oli.

Viikonloppuna yritin saada jotain kirjoitettua ja välillä sekin onnistui. Luen viimeaikaisia sanomalehtiä, etupäässä hallituskriittisiä kirjoituksia, kuten demarien Népszavaa. Pari kertaa olen saanut käsiini Magyar Nemzetin, tyyli on reippaasti kansallismielisempi.

Puhumisesta tuli mieleen, nyt tämä on pakko kertoa. Suuresti arvostamani professorini herra B pyysi minua, korkeinta teitittelyastetta käyttäen, puhumaan Viro-Unkari-seuran tapaamisessa jostakin minua kiinnostavasta aiheesta virolaisessa kulttuurissa. Teittely hämmensi aluksi, mutta ymmärsin sen olevan vain kohtelias tyylikeino. Kyllä me täällä kaikki teitittelemme toisiamme, oppilaat ja opettajat. Sinuttelu ei sovi tähän hierarkkiseen kulttuuriin ja se sopii minulle hyvin. Ehdotin esitelmäni aiheeksi virolaista itseironiaa, sillä se mielestäni kuvaa hyvin virolaisten omakuvaa ja suhtautumista itseensä, naapureihinsa ja omaan historiaansa. Herra B piti aiheenvalinnastani ja tarjoutui auttamaan minua luentodiojen korjaamisessa. Lopulta työ oli parin oikolukemisen ja kielenhuollon jälkeen valmis. Itse tilaisuus oli mielenkiintoinen. Vieraaksemme saapui itse elokuvaohjaaja ja kirjailija Ilmar Taska ja erän unkarilainen, jonka nimeä en muista, kertoi omasta isomummostaan. Kyseessä oli mielenkiintoinen tarina. Ensimmäisessä maailmansodassa vangiksi jäänyt unkarilainen upseeri oli mennyt Siperiassa Omskissa naimisiin virolaisen sairaanhoitajan kanssa ja he olivat yhdessä muuttaneet Unkariin. Viroon oli jäänyt naisella sisko ja sitä kautta toinen sukuhaara. Tarina oli mielestäni ennenkaikkea uskomaton. Hienointa siinä oli tietenkin se, että historia on selvinnyt jälkipolville. Minun esitykseni alkaa "hyvien herrojen ja rouvien, sekä Eestinmaan ystävien" jälkeen takaumalla. Kerron, miten Suomen pitkäaikainen presidentti ja Maan Isä, Urho Kaleva Kekkonen matkusti epäviralliselle valtiovierailulle vuonna 1964 Viroon, vaikka hänet kutsuttiin Neuvostoliittoon. Kekkonen oli (minun ohellani) vanha heimoaatteen kannattaja ja piti tietenkin Tarton yliopiston juhlasalissa puheensa viroksi alottaen sanoilla "Vabandage, et räägin eesti keelt, kuigi oskan seda halvemini kui soome keelt" eli "Anteeksi, että puhun viroa, sillä osaan sitä huonommin kuin suomea". Totean pahoittelevani huonoa unkarin taitoani, sillä puhun sitä huonommin kuin viroa. Siteeraus puree yleisöön, vaikka puhun kai stressisitä johtuen vielä kangertelevasti ja sanavalintoja kauan aikaa hakien. Koetan parhaani mukaan puhua, mutta sanat jäävät kurkkuun. Saan mongerrettua jotain lähinä jotain unkarin, kantauralin ja võron väliltä jokseinkin ymmärettävää silmät lautasina tapittavalle yleisölleni. Lopulta saan itseni lopetettua melko hyvin ja yllätyksekseni saan muutaman kehun ja seuralta lahjaksi viinipullon. Joku tulee vielä korjaamaan kielioppivirheitäni ja joku rouva lyö käyntikorttinsa käteeni kehoittaen hakemaan kesäyliopistoon oppimaan unkaria. Eräs professorimme lyö nipun papereita kouraani ja pyytää ystävällisesti hymyillen jotain. En meinaa ymmärtää pätkääkään ja tuossa tuo paperipino nököttää pöydälläni yhä. Ehkä tässä kohta uskaltaa raottaa papereita vähän.

Ajattelin aluksi epäonnistuneeni melkoisesti, mutta saan kahdelta professorilta myöhemmin kehuja. Ehkä paha maku meneekin tälläkin kertaa huonon itsetuntoni piikkiin, vaikka ei tätä tekstiäni lukiessani aina uskoisi.

Loppuviikosta en muista paljoakaan. Lienee alkavan dementian oireita. Teen asioita, jotka saavat mieleni kirkkaaksi. Menen hyppytunnilla puistoon kirjoittamaan. Paikan nimeä en muista tarkkaan, mutta se sijaitsee Rákóczi-útilla Astorian ja Blaha Lujzan aukion välissä pienen kirkon kupeessa, jonka ikkunasyvennyksestä Pyhä László katselee ohikulkijoita. Kirkko paikalla on ollut jo ennen turkkilaisvalloitusta. Puistossa on kaksi patsasta, joista toinen esittää erästä naiskirjoittajaa. Istahdan penkille ja kevennän takkini pois. Tuuli pyyhkii kasvojani keväisen hellivästi ja menee liivini alle. Hiki haihtuu hetkessä. Hattuni hikinauha, nahkaa näet, on alkanut syöpyä ja halkeilla. En voi sille mitään, pitää koettaa parannella sitä. Ei sitä poistaakaan voi, sillä wieniläisen hatuntekijän kulllanvärinen nimikirjoitus on vain liian hieno poisrevittäväksi. Kaivan vihkoni esiin ja vaihdan kynää musteen loputtua. Eteeni pölähtää pulu ja katselee touhujai. En aluksi kiinnitä siihen huomiota vaan jatkan kirjoittamista. Kuitenkin pulu ontuu ja se kiinnittää huomioni. Mieleeni muistuu isoisäni kävely, hänen toinen jalkansa on näet hieman toista lyhyempi. Kun pulu pysähtyy, tajuan sen toisen jalan puuttuvan. Raukka parka, jalasta on jäljellä vain tynkä. Yksin sen ei tarvitse olla, sillä kaveri lennähtää pian vierelleen. Invaliidipulu lennähtää taitavasti patsaan päälaelle ja katselee sieltä minua. Pian se palaa takaisn ja katselee kainona minua. Harmittelen, ettei minulla ole mitään syötävää mukanani. Taidan joskus palata keksipaketin kanssa samaan puistoon. Ehkä pieni ystäväni on siellä edelleen.

Wien ja Bratislava, Habsburgien wanhoilla mailla

Wien, Habsburgien monarkian ja imperiumin pääkaupunki. Historiaan jo nuorena hurahtaneena on tuolla kaupungilla mielessäni sädekehä ympärillään. Saksankielinen maa, saksalaisen kulttuurin ja kielen vahva linnake täällä Keski-Euroopassa. Tunnen leijuvani pari senttiä ilmassa ja hyräileväni mielessäni komeaa vanhaa itävaltalaista sotilasmarssia, Radetzky-marssia. Mutta tuumasta toimeen, koska meitä molempia säväyttää historia ja saksan kieli, kun olemme sitä molemmat opiskelleet, ja Wien. Se on vain nähtävä kerran elämässään. Päätimme Ainon kanssa Unkariin lädettyämme matkustella lähialuiella ja siksi Itävalta onkin luonollinen kohde. Kävimme edellisellä viikolla Budapestissä itäisellä rautatieasemalla ihmettelemässä junamahdollisuusksia kaksoismonarkian toiseen pääkaupunkiin.... (Anteeksi, kirjoittaja on jämähtänyt liki vuosisadan ajassa taaksepäin;) kröhömmm, siis Wieniin. Löysimme pian ulkomaiden lippujen toimiston, mutta hämmennyin suuresti, kun virkailija pyysi osoitettani kuittia varten. Taas jokin paikallisen järjestelmän pykälä, jota emme tunteneet. En kuitenkaan valita, suora juna Budapestistä Wieniin maksaa kahdelta hengeltä nelisenkymmentä euroa. Myöhemmin selvisi, että itävaltalaiselta ÖBB:ltä sama matka takaisinpäin olisi maksanut tuplasti enemmän. Halpa matkustaminen lienee niitä sosialismin hyviä jäänteitä...

Keskiviikko 27.03
Juna rullaa liikkeelle pulunpaskaiselta Keleti Pályaudvarilta Tonavan yli ja länteen ohi Budan vuorien. Aino lueskelee pääsykoekirjojaan, minä puolestani virolaisen Oskar Lutsin novelleja viime vuosisadan alkupuolelta. Muutama pysähdys Unkarin puolella Komáronissa ja hasukalta kuulostavalta Mosonmagyaróvárissa(Unkarin-pesu-kaupunki). Tarjoan oluen vaikka heti paikan nimen keksijälle, niin hieno se vaan on. Mikähän se olisi saksaksi? Waschenungarnstadt, tai Waschenungarnburg. Hitto, sehän kuulostaa siistiltä. "Grüß Gott, ich komme aus Waschenungarnburg!" Ei hemmetti! Mites tämä juttu taas lähti tähän suuntaan.... Joka tapauksessa rullaamme läpi Kisalföldin, eli Länsi-Unkarin tasangon. Vieressämme istuu kaksi englantilaista interreilaajaa. Siisti juttu, olisi kiva itsekin kokeilla joskus. Ainakin matkailualue on selvä, minne tahansa entisessä Itävalta-Unkarissa. Olihan se ihan sairaan siisti valtio, suuri, mahtava ja majesteetillinen. Kuten Szabadság-silta, alkuperäiseltä nimeltään Franz Josefin silta. Siinä on jotain menneen loistoa. Kuninkaallinen ja keisarillinen mahti ja menneisyys henkii sillan jokaisessa niitissä. Se on rakennettu aikana, jolloin kaiken piti kestää ikuisesti. Siltojen, valtakuntien, keisarien. Pari maailmansotaa myrskyineen pyyhkäisi pois keisarin ja valtakuntakin pirstoutui pikkuvaltioiksi vähemmistöongelmineen. Ei ehkä kuitenkaan kaikkien kannalta elämä ennen vuotta 1914 ollut yhtä ruusuilla tanssimista, etenkin jos sattui oleman slaavi.

Museon pääsisäänkäynti

Kuvia museon näyttelyistä otin vain vaivaiset kuusisataa, mutta niistä valitsen vain tämän yhden. Nämä keisarinna Maria Teresan aikaiset sotilaat ovat vaan niin hassuja... 

Wienin rautatieasema ei olekaan sellainen kuin odotin. No, ehkä odotin liikoja toivoessani höyryveturin savun ja höyryn hälvettyä laskeutuvani kolmannen luokan vaunusta samanlaiselle asemalle kuin Budapestissä. Ei, nousemme MÁV:in peltipurkista (Bocsánat) modernille asemalaiturille ja kaikki on sitten viimeisen päälle siistiä. Se hämmentää koko matkan. Miten siistiä Itävallassa on. Ja minä kun pidin Budapestiä siistinä. Jätämme matkatavarat säilytykseen, sillä kämpän saamme vasta illemmalla. Suuntaamme Wienin sotahistorialliseen museoon, josta olen haaveillut vuosia. Sain suostuteltua Ainonkin mukaan, vaikkei häntä yhtään asia kiinnostakaan. Lupaan kesittyä suosikkiaikakauteeni Habsburgien historiassa, aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa. Museo on sijoitettu vanhaan arsenaaliin, eli asevarastoon. Kerrassaan näkemisen arvoinen paikka, joka kertoo mielenkiintoisia tarinoita aina Kolmekymmentävuotisen sodan ajoista. Sotahistoriaa yllä riittää, kun on kyse Itävallan, entisen suurvallan historiasta.. Milloin Eurooppaan levittäytyvää Turkkia, Venäjää, tai kapinoivia slaaveja tai unkarilaisia vastaan on sodittu. Koko museon selostus olisi kolmiosaisen romaanisarjan mittainen teos, kuvineen päivineen. Siksi jätän tämän tällä kertaa tähän. Onneksi sotamuseon jälkeen käymme katsomassa kaunista Beldeverin linnaa, josta Ainolla on mukava juttu blogissaan. Käyppä lukemassa, linkki on siellä missä viimeeksikin. Ainoastaan mieltä kaihertaa syyllisyys Ainon raahaamisesta tuonne kuivan pölyn ja ruudin hajuiseen paikkaan. Yritän piristää häntä, etenkin kun kämppämme avaimet eivät olekaan sovitussa paikassa. Lukkoseppä kehiin ja anteeksipyynnöt omistajalta. Yllättäen odotammekin kämppään pääsyä yli kaksi tuntia, mutta päätän viedä Ainon  Wiener Schnitzelille. Eräs pakollinen asia tällä matkalla. Lopulta ovet aukenevat meillekin ja kulkkijat pääsevät nukkumaan. Seuraava päivä on toivottavasti meille molemmille mielenkiintoisempi.

Torstai 28.03.
Habsburgien entinen pääomainen hallintopaikka Hofburg kaupungin keskustassa on tämän päiväinen kohteeemme. Saan sönkötettyä huonoja sananvalintoja käyttäen koulusaksallani meille yhdistetyt pääsyliput joka palatsiin. Sisi-ticketillä pääsee melkein kuuhun. Tutustumme Franz Josefin ja Elisabethin yksityisiin asuintiloihin ja linnan valtavaan kulta- ja hopeakokoelmiin. Huomioni kiinnittyy hänen kuninkaallisen ja keisarillisen korkeutensa makuuhuoneensa seinällä riippuvaan maalaukseen Budapestin ketjusillan räjätyksestä Unkarin vapaussodan ajalta. Kysymysmerkit savuavat pääkopastani ja opas, jolta asiaa kysyin, toteaa keisarin vain tykänneen pitää tuota kuvaa seinällään. Kummempaa selitystä hän ei osaa antaa. Pidän oppaan ihanan laulavasta itävaltalaiskorostuksesta. Olen kuullut tästä taulusta juttuja Unkarissa, mutten olisi tätä ennen uskonut. Rakas keisarimme ja apostolinen kuninkaamme, ensimmäinen Frans Joosef, kuinka saatoit. Ja minä kun uskoin... noh, hänen oikeamielisyyteensä. Meillä Suomessa sanotaan, että toiset ne tykkää äideistä ja toiset tyttäristä. Keisarit ne näköjään tykkää ketjusiltojen räjäytyksistä. Hyvin menee Habsburgeilla. Keisarinna Elisabeth opiskelee unkaria ja pitää hyviä suhteita yllä Unkarin suuntaan, etenkinen aatelistoon ja kansa tykkää. Traagisen kuolemansa jälkeen legendaarisesta kuningattaresta keisarinnasta leivotaan myyttiä. Franz Josef katselee kuvaa seinällään ja onanoi. Keisarikunnan asiat ovat hyvissä käsissä. Aiankin sympaattiselta vanhalta herralta keisari Franz Josef vaikuttaa muotokuvassaan. Muistan hänen poskipartansa nähneeni Gárdony térillä eräällä harmaantuneella suloisella mäyräköiralla. Onneksi hyvä keisari loppujen lopuksi hän olikin, etenkin valtansa loppupuolella. Mitä nyt yhden pikku sodan meni julistamaan Serbialle...
 Keisarinna Elisabethin voimisteluhuone oli remontissa, mutta voimistelulenkkien pidikekoukut törröttävät yhä katosta. "Sisi" ei juuri koskaan sopeutunut tiukkaan hovielämään, vaan kaipasi vapaata elämää hovin ulkopuolella. Sitä kaipuuta hän purki matkusteluun ja se on nähtävissä huoneiden eksoottisissa tavaroissa. Paljon kauniita vanhoja esineitä, joilla jokaisella on tuhat tarinaa kerrottavaan.

Hofburgin sisäpihaa

Ja linna etupuolelta

Linnan edessä on rivissä vossikkakuskeja, eli hevosia ajureineen ja vaunuineen. Näky on kaunis ja ajurin päässä keikkuva knalli sopii kuin piste i:n päälle, etenkin kun komeana taustana kohoaa majesteetillinen Hofburg.

 Vaeltelemme Wienin historiallisilla kaduilla kahvipaikkaa etsien ja törmäämme sivukadulla "raunionaisten" eli Trümmerfrauenien muistomerkkiin. Kahden kiven välissä istuu vakavin katsein pronssinen naishahmo. Karulla tavalla kaunis kunnianosositus sen sukupolven naisille, jotka raivasivat kadut ja rauniot toisen maailmansodan jälkeen. Miehet olivat kuolleet sodassa tai olivat sotavankeudessa. Saksa sodan jälkeen oli naisten maailma. Uusi elämä oli raivattava tuhon ja hävitysen keskelle. Elämä oli varmasti tarpeeksi kurjaa niukoista elintarvikkeista ja tavaroista huolimatta elää tuhotuissa kaupungeissa ja oma lukunsa ovat miehittäjien armeijoiden siviileihin, etenkin naisiin kohdistuvat tihutyöt...

Kävelemme kehäkatua pitkin kohti Parlamenttirakennusta. Hauska yksityskohta historiasta juolahtaa mieleeni. Vuonna 1907 annettiin kaksoismonarkian kaikille miespuolisille(ei yllättänyt) kansalaisille äänioikeus ja oikeus asettua ehdolle parlamenttiin. Tässä monikansallisen ja -kielisen valtakunnan parlamentissa sai puhua yhteensä kuutta eri kieltä, mutta jostain syystä yhtäkään tulkkia ei ollut läsnä istunnoissa. Eriskummallista, eikö olekin. Nykyään samassa talossa on toiminut Itävallan parlamentti jo sata vuotta, vain pentä katkoa lukuun ottamatta. 1938-1955, arvaatko mitä silloin tapahtui? Selvitäppä!

Monet komeat rakennukset, museot ja teatterit reinustavat Opernringiä, Wienin kehätietä. Hofsburg häämöttää Volksgartenin takana. Pustot ovat hyvin hoidettuja ja täynnä kuvioin koristavia istutuksia. Eräänä mielenkiintoisena lisänä on Hofburgin eteen pystytetty satavuotiasta Itävallan tasavaltaa ja yleistä (siis myös naisia koskevaa) äänioikeutta juhlistamaan sarja taluja, joissa kerrotaan ensimmäisistä itävaltalaisista naisista maan politiikassa. Katselen hyvällä mielellä noita tienraivaajia. Eläköön tasa-arvo! Toivoisin että tähänkin asiaan osattaisiin kiinnittää enemmän huomiota ja arvostusta Unkarin puolella.

 Sata vuotta naisten äänioikeutta ja tasavaltaa Itävallassa Heldenplatzilla. Sata vuotta myös ilman keisaria.....

 

Volksgarten 

Museokiertely päättyy Hofburgin perhoshuoneen luo, jossa viktoriaanisessa suuressa kasvihuoneessa pörräävät sadat kämmenenkokoiset pienet värikkäät siipiparit. Päädymme ihailemaan noita kaunokaisia lasin läpi ilmaiselta ulkopuolelta. Kuvaa en valitettavasti saanut. Suuntaamme seuraavaksi kahville, jota ei tarvitse etsiä kaukaa. Oopperatalon veressä on samaa nimeä kantava konditoria, johon piipahdamme Sacherkakulle ja Eszterháhy-leivokselle. Kyllä, jälleen Itävalta ja Unkari, yhdessä. Kyllä tässä vanhalla paatuneella monarkistilla tulee ihan vesi kielelle.

Käymme vielä kävelyllä puistossa ja pikku-Tonavan varrella. Wienin kohdalla Tonava jakautuu useaan uomaan, eikä kaupunkia voi nimittää oikein rantakaupungiksi kuten Budapestiä. Kevät on jo pitkällä, kuten olen jo aiemmin varmasti todennutkin. Pensaat ja kukat kukkivat. Silmiimme osuu postmodernistinen talo, josta Ainolla on blogissaan tarkempi kuvaus ja pari hienoa kuvaakin.

Perjantai 29.03
Palatsi päivässä tekee hyvää ja pitää mielen monarkistisena. Tänään suuntaamme Schönbrunniin Wienin historiallisen kaupungin laidalle, jossa suuret puistot ympäröivät keisarillisen palatsin. Matka taittuu mukavasti metrolla ihan melkein linnan porteille asti. Wienissä on erinomainen metrojärjestelmä, mutta aika kallis. Kahden vuorokauden lippu maksaa peräti 14 euroa. Turistilaumat ilmaisevat meidän saapuneen oikeaan paikkaan. Tämä tuntuukin olevan suositumpi nähtävyys kuin Hofburg, vaikka jälkimmäinen sijaitsee aivan kaupungin keskustassa. Eräs piirre pistää silmään, tai pikimiten korvaani! Pitsanpyörittäjäkansaa on joka puolella, eikä se mitään. Miksi pitää aikuisten ihmisten mölytä ja elämöidä kuin mielipuoli kun käy mitätöntä dialogia matkakumppaniensa kanssa. En ymmärrä, enkä sulata. Nielen kuitenkin perisuomalaiseen tapaan happaman kiukkuni kuin sysimusta suolampi. Manailen kuitenkin Etelä-Tirolin pöllineille erään entisen sosialistin, kuppaisen ja kirvestä jenginsä tunnuksena käyttäneen diktaattorin tehneen "ihan hyvää" tuolle maalle. Siitäs saivat! Linnaanhan tästä jo joutaa..

 Sisi-lippu osoittaa jälleen privilegiuminsa ja antaa meille etuajoikeuden sisäänpääsyyn muuhun rahvaaseen nähden. Pääsemme suoraan toiseen kerrokseen, jossa päädymme suoraan keisarin vastaanottohuoneeseen ja siitä edelleen Maria Teresan aikaisiin tiloihin. Nähtävää riittää kuten Hofburgissakin. Erityisesti minulle jää mieleeni huone, jossa Itävalta-Unkarin viimeinen keisari ja kuningas Karl I. luopui kruunustaan monarkian ja kansan romahdettuaan maailmansodan väsyttämänä hänen altaan. Tsekit, eteläslaavit ja unkarilaiset kumosivat Habsburgien oikeuden kruunuun ja julistautuivat itsenäisiksi. Vasta 31-vuotiaaseen Kaarleen päättyi Habsburgien 800-vuotinen valtakausi. Mietin, miltä hänestä on tuntunut. Kaiken sen jälkeen, kun piti olla mieliksi kaikille ja selvittää vielä isosedän aikaan saama maailmansota, kaikki sonta kaatui kerralla niskaan. Ei sitä ihminen jaksa loputtomiin. Kaarle parka yritti vielä 1920-luvun alussa kaksi kertaa Unkarin valtaistuimelle, sillä maassa ei ollut monarkiaa virallisesti kumottu. Legendan mukaan Kaarle yllätti valtionhoitaja Horthyn ja tämän perheen kesken pääsiäisaterian. Kruunua ei herunut ja Kaarle heitti lusikkansa nurkkaan pari vuotta myöhemmin. Kyllä minuakin ottaisi pannuun. Kaarlen puoliso Zita eli aina vuoteen 1989 asti ja muistetaan lahjakkaana kielten puhujana, muistaakseni hän osasi seitsemää tai kuutta eri kieltä. Ainakin saksaa, ranskaa, unkaria ja kroatiaa. Edellämainittuja hän opetti myös tunnetulle pojalleen Otto von Habsburgille, joka oli itsekin jo legenda eläessään. Hänestä ehkä toisen kerran lisää.
 Teemme kävelykierroksen linnan puistossa, jossa kohoaa muun muassa kyyhkystalo muotoonleikkatujen pensaiden keskellä. Suora pitkä paraatikatu levittäytyy linnan parvekkeelta itään ja länteen. Kyllä tästä kelpaa ottaa vastaan ratsuväen ohimarssi. Apropoo, sellaisen voi nähdä elokuvassa Kaisermanöver vuodelta 1954. Laitanpa tähän linkin siitä: https://www.youtube.com/watch?v=CTG5RLg-IAM  Nauttikaapa reippaasta marssimusiikista ja kaksoiskotkan lipun väreistä Viribus Unitus! Tuosta filmin pätkästä täytyy kommentoida eräs hieno kohtaus: Kun nuori sotamies innoissaan hihkaisee "keisarin astuvan pian parvekkeelle", korjaa häntä ikääntyneempi herrasmies todeten: "Keisari ei astu, keisari näyttäytyy!". "Der Kaiser tritt nicht, der Kaiser erscheint!"

Lauantai 30.03




Wienin ekskursiomme saapuu päätökeensä ja saksan kieltä on taas harjoiteltu tarpeeksi tällä erää. Nousemme lauantaiaamuna Bratislavaan, unkariksi Pozsonyiin , saksaksi Preßburgiin vievään junaan. Tasaiselta näyttää taas maisema Alaitävallassa, kuten myös Unkarissakin. Tonavan jälkeen ylitämme Morvan, joka erottaa Slovakian Itävallasta, ennen vuotta 1920 se erotti Itävallan keisarikunnan Unkarin kuningaskunnasta. Koko Slovakia ja Kroatia kuuluivat siis ennen vanhaan Unkariin. Kroatialla oli erityisasema ja rajoitettu itsevalta, Slovakialla ei kumpaakaan. Bratislava on vain vartin päästä rajasta ja matkaseuramme, vaunun toisessa päässä äänekkäästi kaljoitellut nuorisolauma jää myös pois. Asemarakennus uhkuu stalinistista tyyliä freskoineen, mutta ulkopuolelta näyttää tonnikalapurkilta. Ostamme valmiiksi junaliput illaksi Budapestiin. En kehtaa puhua unkaria kassalle, mutta hän osaa saksaa ja englantia paremmin kuin minä ja Aino yhteensä. Myöhemmin minulle selvisi, että kaupungissa asuu noin kymmenisentuhatta unkarilaista eli 3,2% koko väestöstä. Yhteensä Slovakiassa asuu miltei puoli miljoonaa unkarilaista. Liki 15% koko väestöstä. Suhteutettuna väkilukuun, puhutaan eräästä Euroopan suurimmasta vähemmistöstä. Huomaan myöhemmin, että kaupan kassa ja konduktööri osaavan oikein hyvin madarskoeta.    Siirrymme historilalliseen keskustaan. Pozsony oli historiallisesti Unkarin pääkaupunki ja hallintopaikka läpi turkkilaisajan aina vuoteen 1848, jolloin valtiopäivät muuttivat Pestiin. Valtiopäivätalona vuosina 1802-48 toiminut rakennus on edelleen olemassa ja sen otsikossa komeilee Unkarin kuningaskunnan vaakuna. 

Talo, jossa valtiopäivät kokoontuivat 1802-1848. Stúrin laatta vasemmassa alareunassa.

Rakennuksen seinässä on L'udovít Stúrin muistolaatta. Hän oli merkittävä slovakialaisen kansallisuusliikkeen johtohahmo ja kielitieteilijä. Hän oli mukana vuoden 1848 valtiopäivillä, epäilen hänen kuitenkaan saaneen kuuntelijoita puheilleen. Mitenkään järin hyvässä asemassa slovakit eivät Unkarin kuningaskunnassa olleet. Koko vanhakaupunki tuo suomalaiselle matkailijalle mieleen väistämättä Tallinnan ja samalta aikakaudelta rakennukset etupäässä ovatkin.

Pozsony säästyi maantieteellisen sijaintinsa ansiosta turkkilaisten hävitykseltä ja Wienin läheisyys on aina peilannut kaupungin menestyksessä. Kaupunki on myös merkittävä Unkarin historiassa, ei vain valtiopäivien osalta, mutta myös hallinnon. Kun kuningas II:

Lajos kuoli Mohácsin taistelussa 1526, Unkarin kruunusta alkoivat riidellä Habsburgit ja näennäisesti itsenäiseksi jääneet Transilvanian ruhtinaat. Pozsonyista tuli Habsburgien Unkarin pääkaunki ja linnastaan hallintopaikka. Myöhemmin 1700-luvulla Transilvanian ruhtinaan Ferenc II. Rákóczyin vapaustaistelu ja sen häviö vain vahvistivat Habsburgien asemaa Unkarin hallitsijoina. Kaikki he ovat kruunattukin Pozsonyissa ja kaupungin tuomiokirkossa on seinään maalattu latianankielinen lista hallitsijoita, jotka 1500-luvulta aina 1700-luvulle asti kruunattiin Unkarin kuninkaiksi tai kuningattariksi. Kirkossa on myös useiden aatelissuksujen sukuhautoja ja monet on koristeltu kohokuvin. Hamikseni saan kuulla, että eräältä figuurilta on katkaistu miekka. Syytän mielessäni panslavistista liikehdintää, mutta harmistun kuultuani miekan olleen vielä toissakesänä paikallaan.

Palffyn aatelissuvun sukuhauta. Hahmo on ennen pidellyt miekkaa käsissään.

Kruunajaiskirkkona toiminut tuomiokirko. Kirkon edessä on holokaustin muistomerkki.

Kolmikielinen apteekki, kyltit ovat unkariksi saksaksi ja slovakiaksi. Siinä kaupungin kolme historiallista kieltä.

Bratislavan linna, joka oli Habsburgien Unkarin hallintopaikka. 

Kaupungissa voi nähdä vielä merkkejä vanhasta juutalaisesta asutuksesta. Synagogaa emme onnistu löytämään, mutta erään juutalaisen perheen (ainakin ennen) omistama antivariaatti toimii edelleen. Itsenäisen Slovakian eli dikttaattori Tison hallinto vuosina 1938-1945 oli vastuussa juutalaisten ja romanien kyyittämisestä keskitysleireille. Kyllä, kun Tsekkoslovakia miehitettiin ja pilkottiin Saksan ja Unkarin kesken, Slovakia julistautui itsenäiseksi ja maata johti äärioikeistolainen diktaattori Josif Tiso. Sodan jälkeen Tsekkosslovakia palautettiin alkuperäisiin rajoihinsa ja Tiso sai kuolemantuomion. Vaino tosin jatkui ja suuntautui tällä kertaa etnisiin saksalaisiin ja unkarilaisiin, joita molempia pakkosiirrettiin pois asuinalueiltaan. Tästä kaikesta ei ole kulut kuin reilut 70 vuotta. Haavat näkyvät yhä.

Koko päivän historiallisessa kaupungissa kierreltyämme palasimme tonnikalapurkin luo, josta haimme matkalukkumme säilytyksestä. Ilta-auringon paistaessa odotamme junaa, joka on valitettavasti myöhässä. Laituri täyttyy madjaareista, jotka ovat suuntaamassa samaan suuntaan kanssamme. Lopulta juna saapuu ja pääsemme kipuamaan kyytiin. Mieleeni jää positiivisena yllätyksenä konduktöörimme, jonka kielitaito saa minut iloiseksi. Hän on slovakki, mutta puhuu sujuvaa unkaria. Nimilapussa on ainakin kuusi eri lippua. Ilta-aurinko laskee kuparinkeltaisena tasangon taakse ja juna kolistelee ohi vanhojen asemarakennuksien, joiden jokaisen seinässä on sekä slovakian, että unkarin kielinen nimikyltti. 

Pimeyden jo laskeuduttua saavumme Budapestiin, yli puoli tuntia myöhässä. Yllätys on suuri, sillä virallisen määränpään Nygatin sijaan olemmekin saapuneet Keleti Pályaudvarille. No ei se meitä haittaa, sillä koti on lähellä. Onneksi pääsee omaan kotiin, jossa tiedän kylmän oluen jo kaipaavan minua jääkaapissa. 

Memento Park ja Aamurin partisaanit

Toverit! Élvtársaim!

Unkarin muutosta sosialistisesta maasta demokratiaksi kutsutaan "järjestelmämuutokseksi" (niin, silloin sen jälkeen ainakin hetken oli). Nimitys on mielestäni oikeanlainen, sillä toimeen pantiin todellakin koko hallintojärjestelmän uudistus ja pyöreän pöydän neuvotteluihin otettiin mukaan melkein kaikki puolueet. Sitten vaan todettiin lokakuun 23. päivä 1989, vuoden 1956 verisen kansannousun vuosipäivänä, ettemme ole enää kansantasavalta, vaan tasavalta. muutos ei ollut helppo, eikä nopea. Kuitenkin neukkusysteemi kaatui ja vuoden '56 marttyyrit voitiin haudata rauhassa. Vanha rakastettu johtajamme Kádár Jánoskin vinkasi lusikkansa nurkkaan aikaisin aamulla heinäkuun 16. 1989. Kommunismin rakentaminen ja sen mukanatuomat yhteiskunnalliset ilmiöt, ongelmat ja vitsit näkyvät Unkarissa edelleenkin. Huummorilla onkin hyvä tehdä tiliä menneisyyden kanssa ja nauraa pilke silmäkulmassa vanhoja kuopattuja sosialismin aurinkoisia päiviä muistellen. Kerron tämän kaiken, sillä tämän kertainen kirjoitukseni liittyy kommunismin ajan muistamiseen, hyvällä huummorilla toki.

 Kun systeemi muuttui, tuli ajankohtaiseksi hommaksi siivota sosialismi pois katukuvasta. Monet kadun- ja paikannimet muutettiin alkuperäisiksi tai muutettiin kokonaan. Monia Horthyn tai monarkian nimiä ei palautettu, vaan korvattiin neutraaleimmilla nimillä. Hyvä niin, turha menneeseen on palata, kun sieltä on kerran päästy pois. Muta mitäs niille kaikille patsaille ja laatoille tapahtui, kun ne oli poistettu paikallaan. Mahdollisuushan oli tehdä muiden tapaan ja sulattaa, sekä jauhaa vanhat rojut jonkin uuden raennusmateriaaleiksi. Joku kuitenkin sai idean ja keksi roudata vanhat rojut kaikki yhteen paikkaan, sekä vielä pistää koko homman rahaksi.
Näin syntyi Memento Park.

Matka bussilla paikan päälle kestää liki tunnin, sillä puisto on melkein Budapestin hallintoalueen  rajalla. Kuitenkin kirkkaassa auringonvalossa paistattelevat Stalinin patsaat näkyvät tielle saakka ja paljastavat paikan sijainnin vierailijoille. Patsas on siitä mielenkiintoinen, että se kaadettiin vuoden 1956 kansannousun huumassa. Seisomaan jäivät vain saappaat, jotka saivat pian koristeekseen graffitin: "Csizma tér 1"eli "Saapasaukio 1"

Pääportin molemmin puolin vakavin katsein aatetta vartioivat toverit Lenin, Marx ja Engels. Heti sisäänkäynnin luona reippaan pioneerikuoron laulamat aatelaulut kantautuvat korviini, sekä silmiini osuu sympaattinen vauhtipahvi, eli Trabant. Ruosteinen etupuskuri näyttää kaareutuvan hymyyn. Pääsylipusta saa pulittaa toista tonnia, mutta näkemistä riittää. Ilmakuvassa paikka näyttää kolmelta peräkkäiseltä kahdeksikolta. Kuitenkin huomaan paikan olevan kuin jättömaalla. No, pitihän ne patsaat jonnekkin torpata! Tässä parhaat palat:

Espanian sisällissotaan 1936-39 osallistuneiden, (siis huom. tasavaltalaispuolelle), unkarilaisten vapaaehtoisten muistomerkki. Huomioni kiinnittyy muotovalioihin pakaroihin ja paksuihin pohkeisiin. Kuvanveistäjä on varmasti käyttänyt malleinaan entisiä kilpapyöräilijöitä tai pikaluistelijoita, siitä pakarat.

Jatketaanpa hetki samoilla linjoilla. Tämä Lenin-patsas on puistossa vain lainassa ja siksi se näyttää kuin suoraan postimyynnistä tilatulta. Patsaaseen voisi kiinnittää pienen messinkilaatan, jossa voisi lukea vaikka näin: "Toveri Lenin käyttää kumia, käytä sinäkin!"

Tämä pesäpallopelaajalta näyttävä kaveri on pyhitetty työväenliikkeen marttyyreille. Toivottavasti toveri ehti saada kopin...

Tämä punaista lippua kädessään pitävä ikoninen hahmo on peräisin Unkarin lyhytaikaisen, 1919 noin sata päivää kestäneen Neuvostotasavallan, Tanácsköztaszaságin aikaisesta propagandajulisteesta, joka kehoittaa työläisiä aseisiin. 

Tämä melko omaperäinen ja mielestäni siksi yllättävän näyttävä muistomerkki on omistettu vuoden 1919 neukkutasavallan johtohenkilölle Béla Kuhnille, joka tapasi loppunsa Stalinin vainoissa Neuvostoliitossa 1937. Béla on kuvattuna vallankumouksen mukaansa temmatun lyhtypylvään oikealla puolella. Koko höskä muistuttaa peltilehmää ja on niin vinossa, että on varmaankin varrassa rojahtaa kasaan ilman perusteellista ruosteensuojausta. Yllättävän paljon yksityiskohtia teoksesta kuitenkin löytyy, ja onhan se koottu luovuutta kunnioittaen, hitsipillillä. 

Tämä yksityiskohta on osana isompaa vuoden 1956 kommunistihallinnon puolesta kaatuneiden muistomerkkiä. Tämä oli vain niin sanonkuvaamaton, mikä ihme se on!? Aino epäili sen esittävän kiirastulta. Minä ristin sen pyörremyrskyksi perssilmässä. Ehkä totuus on jossain siinä välillä. 

Mites tämä tänne päätyi, no menköön. István Örkényille on omistettu näytös on pystytetty puiston pääportin edustalla kohoavaan, tai pikimiten, nojaavaan parakkiin. Örkény on unkarilaisen groteskin suurnimi ja ansaistisi mielestäni paljon näyttävämmän näyttelytilan, kuin vanha traktorihalli. Kuitenkin hänen nerokas groteskinen tapa nauraa järjestelmälle sopii puiston yhteyteen erinomaisesti. 

Ja lopuksi pyysin Ainoa ottamaan kuvan minusta todisteeksi, että olen täällä käynyt. Olen ehkä pinnalta paatunut monarkisti-hortisti, mutta nostalgisointi hyvällä (tai tässä tapauksessa ehkä huonollakin) huummorilla on aina paikallaan. Onneksi tämä kaikki on kuitenkin ollutta ja mennyttä. 

Kiitos, jos olet lukenut tähän asti. =) 

Valkoinen kaupunki

Tämän tekstin olisin halunnut kirjoittaa osaksi sarjaa "Tyyppejä Tonavan usvassa", mutta haluan kuitenkin nostaa tämän tapauksen kokonaan omaksi tarinaksi. Kirjoitan elämäntyylistä, ihmisestä ja eräästä valkoisesta kaupungista.

Aina silloin tällöin tapaa tyyppejä, jotka jäävät mieleen. Ja silloin tällöin haluaa varta vasten tavata jonkun mielenkiintoisen ihmisen. Minulle täällä on tapahtunut niin kahdesti. Löysin netistä kaksi unkarilaista, toisistaan poikkeavaa historian harrastajaa. Dánielin, joka harrastaa sotahistoriaa ja Érikin, joka harrastaa vintagea. Meillä kaikilla on omaperäinen, silti yhteneväinen kiinnostus historiaan. Etenkin, jos sen voi pukea päälleen. Olen ottanut yhteyttä molenpiin henkilöihin ja nyt olen tavannut heidät molemmat.

Tapasin Dánielin jo ensi kertaa pari viikkoa sitten, mutta hänelle omistan kokonaan oman tekstin. Tänään keskityn Érikiin.

Instagramissa profiililla Willian von Falckon löytyy Székesfehérvárilainen 25-vuotias sälli, joka on ehkä tyylikkäin koskaan tapaamani historian harrastaja. Oikealta nimeltään kaveri on Érik, hänen sukunimensä jätän mainitsematta hänen yksityisyyttään kunnioittaen. Olimme jutelleet facebookissa ja päätimme, että kyllähän meidän kahden vintagen ystävän tulee tavata. Hän kutsui minut ja Ainon Rákóczi útilla sijaitsevaan ja  vuonna 1899 perustettuun Hauer-kahvilaan. Saimme molemmat kylmän hien nousemaan pintaan kun ajattelimme pukeutumista. Érikillähän on hienot vaatteet ja varmasti näytämme aivan tampioilta siellä hienossa paikassa. Ei minullakaan ole muuta vanhaa kuin vanha kauluspaita 50-luvulta ja lätsä samalta vuosikymmeneltä. Minun vintage-harrastukseni on etupäässä vanhaniaikaista arkipukeutumista. Ainolla paniikki oli tietenkin suurin. Päätimme kuitenkin mennä. Ja se kannatti. Paikka oli sisältä kuin aikamatka kaksoismonarkian salonkiin. Vastaan ulko-oven jälkeen tuli kohteliaasti tervehtivät tarjoilijat ja ihka oikean itävaltalaisen kreivin näköinen tyyppi. Érikn löysimme istumasta kahden viehättävän daamin kanssa. Kohteliaasti hän otti Ainon takin ja antoi tuolin. Kielimuuri vaivasi koko tapaamisemme ajan. Tytöt puhuvat erinomaisesti englantia Ainolle, kanssani he puhuivat unkaria. Érik kertoi pelkäävänsä englannin puhumista, vaikka on ammatiltaan tarjoilija. Yritin kääntää Ainolle kaiken minkä osasin tai ehdin. Kielen emme antaneet häitiä, vaan nautimme kahvista, seurasta ja ennen kaikkea upeista puvuista 1800-luvun alusta nykypäivään.
 Érik kutsui meidät ystävällisesti käymään kotikaupungissaan Székesfehérvárissa, puhekielessä Fehérvárissa, eli "Valkokaupungissa". Seuraavana aamuna suuntasimme ratkalla kotipysäkiltämme Gárdony tériltä Kelenföldin rautatieasemalle, joka on... noh... Budapestin takapihalla. Ainolla on asemarakennuksesta kuva blogissaan, käykää katsomassa jos kiinnostaa. Lyhyesti kuvattuna uskon rakennuksen saaneen Budapestin piirityksen aikaan täysosuman ja se on parsittu kasaan ämpärillisellä laastia. Voitte kuvitella loput. Lippujen hinnoissa ei ole valittamista. Opiskelijaystävällisesti viikonloppuna junaliput ovat 33% halvempia. Kiitos M.á.v! Matka Fehérváriin taittuu nopeasti ja Érik on meitä jo asemalla vastassa. Tunnistan hänen hahmonsa jo kaukaa. Pyöreät silmälasit peittävät puolet hänen kapeista kasvoistaan. Päässään hänellä on englantilainen musta huopahattu ja päällään pitkä pomppa. Ruskea kauluspaita ja kravaatti pilkistävät neuleen alta. Päivä on kieltämättä kylmä, minullakin on kauluspaitani alla aluspaita. Érik kierrättä meitä kaupungilla. Hän näyttää meille polkupyöränsä rautatieaseman lyhtypylvääsen kahlittuna, itävaltalainen Puch vuodelta 1948. Puukahvat ja vanha dynamolamppu varastavat katseeni. Miten sievä voi kapppale vanhaa tekniikkaa ollakaan. Asemarakenus edustaa erinomaisesti sosialistista realismia ja samoin koo aseman seutu. Muistan, että kaupungin seudulla käytiin ankaria taisteluja vuodenvaihteessa 1944-45. Ystävämme johdattaa meidät kaupungin keskiaikaiseen keskustaan. Paljon hän osaakin kertoa kaupungin historiasta. Näemme teatterin, jossa itse Petöfi kävi ja kauniin kellon, joka esittää näytelmän kahden tunnin välein (käykää katsomassa kuva Ainon blogissa:) Tässä linkki videoon ihastuttavasta kellosta, joka "kertoo" tarinoita entisaikojen kuninkaista https://youtu.be/3Ex7LJj0DnY
  Erään talon seivässä olevaa vaakunaa ihmetellessämme talon omistaja tulee avaamaan portin oven ja kutsuu meitä katsomaan taloa sisäpihan puolella ja toden totta, oven päällä on yli satavuotias käsinmaalattu Unkarin kuningaskunnan vaakuna. Omistaja johdattaa meidät vielä talon alakertaan, jossa on hänen kertoman mukaan toiminut piispan toimisto, ja itse asunnon olleen yläkerrassa.
Kierrämme ympäri kaupunkia ja käymme basilikan raunioilla, jonne monet Unkarin kuninkaat on haudattu. Täällä myös melkein kaikki kuninkaat aina Bélasta Lájos II.seen (tunnetaan suomeksi Ludwig II:) asti kruunattiin. Pyhä Tapani on myöhemmin siirretty alkuperäisestä haudasta uudempaan kryptaan.
Kävelemme kaupungin läpi lähteelle, josta pulppuaa kananmunalta haisevaa erittäin rautapitoista (huomaa ruosteenpunaisesta väristä!) mineraalivettä. Uskaltaudun maistamaan tuota "eliksiiriä" ja laitan sitä vieläpä tyhjään pulloonkin mukaan kotiin vietäväksi, jota myöhemmin kadun syvästi. Érikin koti on lähellä, 70-luvulla rakennettu kerrostalo eli panélház. Hän asuu pikkusiskonsa ja opettajana työskentelevän äitinsä kanssa asunnossa, joka on hänen omien sanojensa mukaan kuin sosialismin ajan kotimuseo. Museo Érikin huone kyllä on. Hänellä on paljon vanhoja esineitä, silmä- ja aurinkolaseja, vaatteita, kravaatteja, kirjoituspöytä 30-luvulta ja vielä vanhempi rautasänky. Pian hänen ystävänsä Sándor saapuu vieraaksemme ja hänen englannintaitonsa ansiosta Ainon viihtyvyys paranee. Érik on valmistanut herkullista irlantilaista muennosta illalliseksi ja pian siirrymmekin kapakkaan. Paikka on pieni, mutta viihtyisä. Guinnessiä alkaa upota monta tuoppia ja irkkumusiikkia soittavan bändin soitto vain kiihtyy. Huomaamme kreivin aikaan viimeisen junan lähtevän ja saamme kutsuttua taksin. Nopeasti kiidämme asemalle ja ehdimme junaan. Érik saattaa meidät aina laiturille asti. Sellainen pieni seikkailu Fehérvárissa.

Kaikkea kuulema voi löytää, jos jaksaa kiertää kirppareita. Otan tästä neuvosta vaarin. 

 Jälkiruokakahvit illan isäntä keittää sähköisellä kahvipannulla, joka on peräisin 1920-luvun lopulta.

Kansallispäivä

Moni asia on jäänyt kirjoittamatta ja kertomatta ajanpuutteen vuoksi. Tästä pahoittelen. Herkullisimmat kohdat aion kirjoittaa vielä julkaisuiksi, mutta kiireellisimmät joudun kirjoittamaan epäkronologisesti ensin. Aloitan kuitenkin eilisellä, maaliskuun viidennellätoista, kansallispäivänä.

Vuonna 1848 maaliskuun 15. tapauhtui Pestissä veretön vallankumous, joka vaati Unkarille parlamentaarista demokraattista järjestystä Habsburgien valtakunnassa. Täydestä kansallisesta itsenäisyydestä ei ollut tuolloin vain puhe, vaan maaorjuuden lopettamisesta ja sensuurin poistamisesta. Hallintorakennukset vallattiin ja poliittisen vangit vapautettiin. Vallankumoukselliset julkaisivat 12 kohdan ohjelman, johon haettiin allekirjoitus myöhemmin vallanpitäjiltä. Henki oli kuin Ranskassa 1789, paitsi ettei giljotiinejä pystytetty. On erittäin merkillepantavaa, että vuoden 1848 vallankumous tapahtui laukaustakaan ampumatta. Valitettavasti kuitenkin jo saman vuoden lopulla alkoi sota unkarilaisten ja Habsburgeja tukevien joukkojen välillä ja hävitys verilöylyineen pyyhkäisi aaltona yli koko maan.

Maaliskuun 15. on siis eräs merkittävin kansallinen juhlapäivä, vuoden 1956 kansannousun muistopäivän 23. lokakuuta ohella Unkarissa. Päivään liittyy vahvaa isänmaallisuutta ja perinteitä. Sándor Petöfin kirjoittama runo "Nemzeti dal" eli "kansallislaulu" on eräs vallankumouksen merkittävimpiä symbooleja ja sitä kuulee ja näkee kaikkialla. "Nouse madjaari, isänmaasi kutsuu.." myös kansallisvärisiä kokardeja näkyy kaikkialla. Ostin omani 250 forintilla kiinalaisten pitämästä lähikaupasta. Alkuperäisen itseompelemani kokardini unohdin Suomeen.

Juhlapäivän vietto on vaihellut ajan myötä. Monarkian aikana juhlapäivään suhtauduttiin varovaisesti muistellen. Elettiin kuitenkin saman keisarin, Franz Josefin hallintokautta, joka oli kukistanut unkarilaiset. Horthyn aikana sulkahattuiset Levente-pojat marssivat laskemaan kukkia Petöfin patsaalle ja vannoivat Trianonin kahleiden katkomista. Sodan jälkeen Rákosi pilkkoi salamaitaktiikalla maan sosialistiseksi ja juhlapäivät vajastettiin aatteen aisoihin. Maaliskuun 15. tuli osaksi kolmea muuta juhlapäivää, ne olivat vuoden 1919 lyhytaikaisen neuvostotasavallan perustamispäivä joskus (en muista tarkkaa päivää, pahoittelen) maaliskuun lopulla ja kolmas oli vuoden 1945 "vapautumisen" vuosipäivä 4. huhutikuuta. Tätä kolmen päivän rypästä nimitettiin "vallankumouksellisen nuorison päiviksi" eli forradalomi ifjúság nápok, lyhennettynä FIN. Nykyään valtaapitävä populistihallitus on ominut juhlapäivän, joten yritimme tosiaan välttyä propaandapuheilta. Onnistuimme yllättävän hyvin.

Aamulla suuntasimme Kansallismuseolle, tietoisena siitä, kuka siellä meinaa puhua. Tiesin, että mielenosoituksia saattaisi olla luvassa. Onneksi, tai pikimmiten valitettavasti kukaan ei protestoinut. Olin ilonen, ettemme joutuneet kivisateeseen, mutta samalla myös hieman pettynyt, ettei kukaan kehdannut protestoida hallintoa. Museokatu oli suljettu liikenteeltä ja hallinnon kannattajia oli paikalla kuin Saipan pelissä (lappeerantalainen sananlasku). Kuitenkin näin enemmän liehuvia Puolan lippuja kun Unkarin. Toki unkarilais-puolalaisella ystävyydellä ja yhteistyöllä on vuosisataiset perinteet, mutta tämä alkaa olla jo hieman absurdia. Kuulin että Orbánin jälkeen juhlapuhevuoron saa myös Puolan pääministeri. En muista kaverin nimeä, mutta siinä on muistaakseni hitosti konsonantteja.

Astorialla törmäsimme perinneratsukoihin. 

Maaliskuun 1848 vallankumous johti myöhemmin Unkarin vapaussodan syttymiseen, jonka takia perinnepukuisia sotilaita ja husaareita on joka puolella. Unkarissa ratsuväkiperinteitä vaalitaan melkein joka kaupungissa. 

Kansallismuseolta suuntasimme ennen poliittisten juhlapuheiden alkua Budan linnavuorelle, jossaoli markkinatunnelman mukainen meno. Joka puolella oli erilaisia herkkuja myytävänä myyntikojuissa, vuoden 1848 tyyliin pukeutunutta herrasväkeä seikkaili sielä täällä poseeraamassa ihmisille. Kansantassi esityksiä esitettiin perinteisen orkesterin soittaessa verbunkia taustalla. Kansallispäivä näytti näin lempeän puolensa, tärkeintä on hauskanpito. On kuin olisi mennyt Budaan entisajajn markkinoille pois Pestin poliittisesta huumasta. Kuvassa on kukitettu vapaussodan muistopatsas. 

Kansallaismuseon aitaa on koristeltu kansallispäivää silmälläpitäen. Kuvassa ei näy, mutta hitommoinen esiintymislava on pystytetty museon eteen. Kelpaa Viktor-sedän hurmata jengiä...

Loppujen lopuksi suhtaudun hyvin kaksijakoisesti kansallispäivään. Toki ensisijaisesti sillä ei ole ulkomaalaisuuteni takia mitään merkitystä, mutta tuntuu hyvin irvokkaalta poliitisoida itsevaltaisuuden taholta tapahtumaa, joka oli aikanaan suunnattu itsevaltaa vastaan. Vuoden 1848 aatteet olivat isänmaallisia, mutta kuitenkin liberaaleja, niin yksilön kuin kansallisellakin tasolla.