Wien ja Bratislava, Habsburgien wanhoilla mailla

Wien, Habsburgien monarkian ja imperiumin pääkaupunki. Historiaan jo nuorena hurahtaneena on tuolla kaupungilla mielessäni sädekehä ympärillään. Saksankielinen maa, saksalaisen kulttuurin ja kielen vahva linnake täällä Keski-Euroopassa. Tunnen leijuvani pari senttiä ilmassa ja hyräileväni mielessäni komeaa vanhaa itävaltalaista sotilasmarssia, Radetzky-marssia. Mutta tuumasta toimeen, koska meitä molempia säväyttää historia ja saksan kieli, kun olemme sitä molemmat opiskelleet, ja Wien. Se on vain nähtävä kerran elämässään. Päätimme Ainon kanssa Unkariin lädettyämme matkustella lähialuiella ja siksi Itävalta onkin luonollinen kohde. Kävimme edellisellä viikolla Budapestissä itäisellä rautatieasemalla ihmettelemässä junamahdollisuusksia kaksoismonarkian toiseen pääkaupunkiin.... (Anteeksi, kirjoittaja on jämähtänyt liki vuosisadan ajassa taaksepäin;) kröhömmm, siis Wieniin. Löysimme pian ulkomaiden lippujen toimiston, mutta hämmennyin suuresti, kun virkailija pyysi osoitettani kuittia varten. Taas jokin paikallisen järjestelmän pykälä, jota emme tunteneet. En kuitenkaan valita, suora juna Budapestistä Wieniin maksaa kahdelta hengeltä nelisenkymmentä euroa. Myöhemmin selvisi, että itävaltalaiselta ÖBB:ltä sama matka takaisinpäin olisi maksanut tuplasti enemmän. Halpa matkustaminen lienee niitä sosialismin hyviä jäänteitä...

Keskiviikko 27.03
Juna rullaa liikkeelle pulunpaskaiselta Keleti Pályaudvarilta Tonavan yli ja länteen ohi Budan vuorien. Aino lueskelee pääsykoekirjojaan, minä puolestani virolaisen Oskar Lutsin novelleja viime vuosisadan alkupuolelta. Muutama pysähdys Unkarin puolella Komáronissa ja hasukalta kuulostavalta Mosonmagyaróvárissa(Unkarin-pesu-kaupunki). Tarjoan oluen vaikka heti paikan nimen keksijälle, niin hieno se vaan on. Mikähän se olisi saksaksi? Waschenungarnstadt, tai Waschenungarnburg. Hitto, sehän kuulostaa siistiltä. "Grüß Gott, ich komme aus Waschenungarnburg!" Ei hemmetti! Mites tämä juttu taas lähti tähän suuntaan.... Joka tapauksessa rullaamme läpi Kisalföldin, eli Länsi-Unkarin tasangon. Vieressämme istuu kaksi englantilaista interreilaajaa. Siisti juttu, olisi kiva itsekin kokeilla joskus. Ainakin matkailualue on selvä, minne tahansa entisessä Itävalta-Unkarissa. Olihan se ihan sairaan siisti valtio, suuri, mahtava ja majesteetillinen. Kuten Szabadság-silta, alkuperäiseltä nimeltään Franz Josefin silta. Siinä on jotain menneen loistoa. Kuninkaallinen ja keisarillinen mahti ja menneisyys henkii sillan jokaisessa niitissä. Se on rakennettu aikana, jolloin kaiken piti kestää ikuisesti. Siltojen, valtakuntien, keisarien. Pari maailmansotaa myrskyineen pyyhkäisi pois keisarin ja valtakuntakin pirstoutui pikkuvaltioiksi vähemmistöongelmineen. Ei ehkä kuitenkaan kaikkien kannalta elämä ennen vuotta 1914 ollut yhtä ruusuilla tanssimista, etenkin jos sattui oleman slaavi.

Museon pääsisäänkäynti

Kuvia museon näyttelyistä otin vain vaivaiset kuusisataa, mutta niistä valitsen vain tämän yhden. Nämä keisarinna Maria Teresan aikaiset sotilaat ovat vaan niin hassuja... 

Wienin rautatieasema ei olekaan sellainen kuin odotin. No, ehkä odotin liikoja toivoessani höyryveturin savun ja höyryn hälvettyä laskeutuvani kolmannen luokan vaunusta samanlaiselle asemalle kuin Budapestissä. Ei, nousemme MÁV:in peltipurkista (Bocsánat) modernille asemalaiturille ja kaikki on sitten viimeisen päälle siistiä. Se hämmentää koko matkan. Miten siistiä Itävallassa on. Ja minä kun pidin Budapestiä siistinä. Jätämme matkatavarat säilytykseen, sillä kämpän saamme vasta illemmalla. Suuntaamme Wienin sotahistorialliseen museoon, josta olen haaveillut vuosia. Sain suostuteltua Ainonkin mukaan, vaikkei häntä yhtään asia kiinnostakaan. Lupaan kesittyä suosikkiaikakauteeni Habsburgien historiassa, aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa. Museo on sijoitettu vanhaan arsenaaliin, eli asevarastoon. Kerrassaan näkemisen arvoinen paikka, joka kertoo mielenkiintoisia tarinoita aina Kolmekymmentävuotisen sodan ajoista. Sotahistoriaa yllä riittää, kun on kyse Itävallan, entisen suurvallan historiasta.. Milloin Eurooppaan levittäytyvää Turkkia, Venäjää, tai kapinoivia slaaveja tai unkarilaisia vastaan on sodittu. Koko museon selostus olisi kolmiosaisen romaanisarjan mittainen teos, kuvineen päivineen. Siksi jätän tämän tällä kertaa tähän. Onneksi sotamuseon jälkeen käymme katsomassa kaunista Beldeverin linnaa, josta Ainolla on mukava juttu blogissaan. Käyppä lukemassa, linkki on siellä missä viimeeksikin. Ainoastaan mieltä kaihertaa syyllisyys Ainon raahaamisesta tuonne kuivan pölyn ja ruudin hajuiseen paikkaan. Yritän piristää häntä, etenkin kun kämppämme avaimet eivät olekaan sovitussa paikassa. Lukkoseppä kehiin ja anteeksipyynnöt omistajalta. Yllättäen odotammekin kämppään pääsyä yli kaksi tuntia, mutta päätän viedä Ainon  Wiener Schnitzelille. Eräs pakollinen asia tällä matkalla. Lopulta ovet aukenevat meillekin ja kulkkijat pääsevät nukkumaan. Seuraava päivä on toivottavasti meille molemmille mielenkiintoisempi.

Torstai 28.03.
Habsburgien entinen pääomainen hallintopaikka Hofburg kaupungin keskustassa on tämän päiväinen kohteeemme. Saan sönkötettyä huonoja sananvalintoja käyttäen koulusaksallani meille yhdistetyt pääsyliput joka palatsiin. Sisi-ticketillä pääsee melkein kuuhun. Tutustumme Franz Josefin ja Elisabethin yksityisiin asuintiloihin ja linnan valtavaan kulta- ja hopeakokoelmiin. Huomioni kiinnittyy hänen kuninkaallisen ja keisarillisen korkeutensa makuuhuoneensa seinällä riippuvaan maalaukseen Budapestin ketjusillan räjätyksestä Unkarin vapaussodan ajalta. Kysymysmerkit savuavat pääkopastani ja opas, jolta asiaa kysyin, toteaa keisarin vain tykänneen pitää tuota kuvaa seinällään. Kummempaa selitystä hän ei osaa antaa. Pidän oppaan ihanan laulavasta itävaltalaiskorostuksesta. Olen kuullut tästä taulusta juttuja Unkarissa, mutten olisi tätä ennen uskonut. Rakas keisarimme ja apostolinen kuninkaamme, ensimmäinen Frans Joosef, kuinka saatoit. Ja minä kun uskoin... noh, hänen oikeamielisyyteensä. Meillä Suomessa sanotaan, että toiset ne tykkää äideistä ja toiset tyttäristä. Keisarit ne näköjään tykkää ketjusiltojen räjäytyksistä. Hyvin menee Habsburgeilla. Keisarinna Elisabeth opiskelee unkaria ja pitää hyviä suhteita yllä Unkarin suuntaan, etenkinen aatelistoon ja kansa tykkää. Traagisen kuolemansa jälkeen legendaarisesta kuningattaresta keisarinnasta leivotaan myyttiä. Franz Josef katselee kuvaa seinällään ja onanoi. Keisarikunnan asiat ovat hyvissä käsissä. Aiankin sympaattiselta vanhalta herralta keisari Franz Josef vaikuttaa muotokuvassaan. Muistan hänen poskipartansa nähneeni Gárdony térillä eräällä harmaantuneella suloisella mäyräköiralla. Onneksi hyvä keisari loppujen lopuksi hän olikin, etenkin valtansa loppupuolella. Mitä nyt yhden pikku sodan meni julistamaan Serbialle...
 Keisarinna Elisabethin voimisteluhuone oli remontissa, mutta voimistelulenkkien pidikekoukut törröttävät yhä katosta. "Sisi" ei juuri koskaan sopeutunut tiukkaan hovielämään, vaan kaipasi vapaata elämää hovin ulkopuolella. Sitä kaipuuta hän purki matkusteluun ja se on nähtävissä huoneiden eksoottisissa tavaroissa. Paljon kauniita vanhoja esineitä, joilla jokaisella on tuhat tarinaa kerrottavaan.

Hofburgin sisäpihaa

Ja linna etupuolelta

Linnan edessä on rivissä vossikkakuskeja, eli hevosia ajureineen ja vaunuineen. Näky on kaunis ja ajurin päässä keikkuva knalli sopii kuin piste i:n päälle, etenkin kun komeana taustana kohoaa majesteetillinen Hofburg.

 Vaeltelemme Wienin historiallisilla kaduilla kahvipaikkaa etsien ja törmäämme sivukadulla "raunionaisten" eli Trümmerfrauenien muistomerkkiin. Kahden kiven välissä istuu vakavin katsein pronssinen naishahmo. Karulla tavalla kaunis kunnianosositus sen sukupolven naisille, jotka raivasivat kadut ja rauniot toisen maailmansodan jälkeen. Miehet olivat kuolleet sodassa tai olivat sotavankeudessa. Saksa sodan jälkeen oli naisten maailma. Uusi elämä oli raivattava tuhon ja hävitysen keskelle. Elämä oli varmasti tarpeeksi kurjaa niukoista elintarvikkeista ja tavaroista huolimatta elää tuhotuissa kaupungeissa ja oma lukunsa ovat miehittäjien armeijoiden siviileihin, etenkin naisiin kohdistuvat tihutyöt...

Kävelemme kehäkatua pitkin kohti Parlamenttirakennusta. Hauska yksityskohta historiasta juolahtaa mieleeni. Vuonna 1907 annettiin kaksoismonarkian kaikille miespuolisille(ei yllättänyt) kansalaisille äänioikeus ja oikeus asettua ehdolle parlamenttiin. Tässä monikansallisen ja -kielisen valtakunnan parlamentissa sai puhua yhteensä kuutta eri kieltä, mutta jostain syystä yhtäkään tulkkia ei ollut läsnä istunnoissa. Eriskummallista, eikö olekin. Nykyään samassa talossa on toiminut Itävallan parlamentti jo sata vuotta, vain pentä katkoa lukuun ottamatta. 1938-1955, arvaatko mitä silloin tapahtui? Selvitäppä!

Monet komeat rakennukset, museot ja teatterit reinustavat Opernringiä, Wienin kehätietä. Hofsburg häämöttää Volksgartenin takana. Pustot ovat hyvin hoidettuja ja täynnä kuvioin koristavia istutuksia. Eräänä mielenkiintoisena lisänä on Hofburgin eteen pystytetty satavuotiasta Itävallan tasavaltaa ja yleistä (siis myös naisia koskevaa) äänioikeutta juhlistamaan sarja taluja, joissa kerrotaan ensimmäisistä itävaltalaisista naisista maan politiikassa. Katselen hyvällä mielellä noita tienraivaajia. Eläköön tasa-arvo! Toivoisin että tähänkin asiaan osattaisiin kiinnittää enemmän huomiota ja arvostusta Unkarin puolella.

 Sata vuotta naisten äänioikeutta ja tasavaltaa Itävallassa Heldenplatzilla. Sata vuotta myös ilman keisaria.....

 

Volksgarten 

Museokiertely päättyy Hofburgin perhoshuoneen luo, jossa viktoriaanisessa suuressa kasvihuoneessa pörräävät sadat kämmenenkokoiset pienet värikkäät siipiparit. Päädymme ihailemaan noita kaunokaisia lasin läpi ilmaiselta ulkopuolelta. Kuvaa en valitettavasti saanut. Suuntaamme seuraavaksi kahville, jota ei tarvitse etsiä kaukaa. Oopperatalon veressä on samaa nimeä kantava konditoria, johon piipahdamme Sacherkakulle ja Eszterháhy-leivokselle. Kyllä, jälleen Itävalta ja Unkari, yhdessä. Kyllä tässä vanhalla paatuneella monarkistilla tulee ihan vesi kielelle.

Käymme vielä kävelyllä puistossa ja pikku-Tonavan varrella. Wienin kohdalla Tonava jakautuu useaan uomaan, eikä kaupunkia voi nimittää oikein rantakaupungiksi kuten Budapestiä. Kevät on jo pitkällä, kuten olen jo aiemmin varmasti todennutkin. Pensaat ja kukat kukkivat. Silmiimme osuu postmodernistinen talo, josta Ainolla on blogissaan tarkempi kuvaus ja pari hienoa kuvaakin.

Perjantai 29.03
Palatsi päivässä tekee hyvää ja pitää mielen monarkistisena. Tänään suuntaamme Schönbrunniin Wienin historiallisen kaupungin laidalle, jossa suuret puistot ympäröivät keisarillisen palatsin. Matka taittuu mukavasti metrolla ihan melkein linnan porteille asti. Wienissä on erinomainen metrojärjestelmä, mutta aika kallis. Kahden vuorokauden lippu maksaa peräti 14 euroa. Turistilaumat ilmaisevat meidän saapuneen oikeaan paikkaan. Tämä tuntuukin olevan suositumpi nähtävyys kuin Hofburg, vaikka jälkimmäinen sijaitsee aivan kaupungin keskustassa. Eräs piirre pistää silmään, tai pikimiten korvaani! Pitsanpyörittäjäkansaa on joka puolella, eikä se mitään. Miksi pitää aikuisten ihmisten mölytä ja elämöidä kuin mielipuoli kun käy mitätöntä dialogia matkakumppaniensa kanssa. En ymmärrä, enkä sulata. Nielen kuitenkin perisuomalaiseen tapaan happaman kiukkuni kuin sysimusta suolampi. Manailen kuitenkin Etelä-Tirolin pöllineille erään entisen sosialistin, kuppaisen ja kirvestä jenginsä tunnuksena käyttäneen diktaattorin tehneen "ihan hyvää" tuolle maalle. Siitäs saivat! Linnaanhan tästä jo joutaa..

 Sisi-lippu osoittaa jälleen privilegiuminsa ja antaa meille etuajoikeuden sisäänpääsyyn muuhun rahvaaseen nähden. Pääsemme suoraan toiseen kerrokseen, jossa päädymme suoraan keisarin vastaanottohuoneeseen ja siitä edelleen Maria Teresan aikaisiin tiloihin. Nähtävää riittää kuten Hofburgissakin. Erityisesti minulle jää mieleeni huone, jossa Itävalta-Unkarin viimeinen keisari ja kuningas Karl I. luopui kruunustaan monarkian ja kansan romahdettuaan maailmansodan väsyttämänä hänen altaan. Tsekit, eteläslaavit ja unkarilaiset kumosivat Habsburgien oikeuden kruunuun ja julistautuivat itsenäisiksi. Vasta 31-vuotiaaseen Kaarleen päättyi Habsburgien 800-vuotinen valtakausi. Mietin, miltä hänestä on tuntunut. Kaiken sen jälkeen, kun piti olla mieliksi kaikille ja selvittää vielä isosedän aikaan saama maailmansota, kaikki sonta kaatui kerralla niskaan. Ei sitä ihminen jaksa loputtomiin. Kaarle parka yritti vielä 1920-luvun alussa kaksi kertaa Unkarin valtaistuimelle, sillä maassa ei ollut monarkiaa virallisesti kumottu. Legendan mukaan Kaarle yllätti valtionhoitaja Horthyn ja tämän perheen kesken pääsiäisaterian. Kruunua ei herunut ja Kaarle heitti lusikkansa nurkkaan pari vuotta myöhemmin. Kyllä minuakin ottaisi pannuun. Kaarlen puoliso Zita eli aina vuoteen 1989 asti ja muistetaan lahjakkaana kielten puhujana, muistaakseni hän osasi seitsemää tai kuutta eri kieltä. Ainakin saksaa, ranskaa, unkaria ja kroatiaa. Edellämainittuja hän opetti myös tunnetulle pojalleen Otto von Habsburgille, joka oli itsekin jo legenda eläessään. Hänestä ehkä toisen kerran lisää.
 Teemme kävelykierroksen linnan puistossa, jossa kohoaa muun muassa kyyhkystalo muotoonleikkatujen pensaiden keskellä. Suora pitkä paraatikatu levittäytyy linnan parvekkeelta itään ja länteen. Kyllä tästä kelpaa ottaa vastaan ratsuväen ohimarssi. Apropoo, sellaisen voi nähdä elokuvassa Kaisermanöver vuodelta 1954. Laitanpa tähän linkin siitä: https://www.youtube.com/watch?v=CTG5RLg-IAM  Nauttikaapa reippaasta marssimusiikista ja kaksoiskotkan lipun väreistä Viribus Unitus! Tuosta filmin pätkästä täytyy kommentoida eräs hieno kohtaus: Kun nuori sotamies innoissaan hihkaisee "keisarin astuvan pian parvekkeelle", korjaa häntä ikääntyneempi herrasmies todeten: "Keisari ei astu, keisari näyttäytyy!". "Der Kaiser tritt nicht, der Kaiser erscheint!"

Lauantai 30.03




Wienin ekskursiomme saapuu päätökeensä ja saksan kieltä on taas harjoiteltu tarpeeksi tällä erää. Nousemme lauantaiaamuna Bratislavaan, unkariksi Pozsonyiin , saksaksi Preßburgiin vievään junaan. Tasaiselta näyttää taas maisema Alaitävallassa, kuten myös Unkarissakin. Tonavan jälkeen ylitämme Morvan, joka erottaa Slovakian Itävallasta, ennen vuotta 1920 se erotti Itävallan keisarikunnan Unkarin kuningaskunnasta. Koko Slovakia ja Kroatia kuuluivat siis ennen vanhaan Unkariin. Kroatialla oli erityisasema ja rajoitettu itsevalta, Slovakialla ei kumpaakaan. Bratislava on vain vartin päästä rajasta ja matkaseuramme, vaunun toisessa päässä äänekkäästi kaljoitellut nuorisolauma jää myös pois. Asemarakennus uhkuu stalinistista tyyliä freskoineen, mutta ulkopuolelta näyttää tonnikalapurkilta. Ostamme valmiiksi junaliput illaksi Budapestiin. En kehtaa puhua unkaria kassalle, mutta hän osaa saksaa ja englantia paremmin kuin minä ja Aino yhteensä. Myöhemmin minulle selvisi, että kaupungissa asuu noin kymmenisentuhatta unkarilaista eli 3,2% koko väestöstä. Yhteensä Slovakiassa asuu miltei puoli miljoonaa unkarilaista. Liki 15% koko väestöstä. Suhteutettuna väkilukuun, puhutaan eräästä Euroopan suurimmasta vähemmistöstä. Huomaan myöhemmin, että kaupan kassa ja konduktööri osaavan oikein hyvin madarskoeta.    Siirrymme historilalliseen keskustaan. Pozsony oli historiallisesti Unkarin pääkaupunki ja hallintopaikka läpi turkkilaisajan aina vuoteen 1848, jolloin valtiopäivät muuttivat Pestiin. Valtiopäivätalona vuosina 1802-48 toiminut rakennus on edelleen olemassa ja sen otsikossa komeilee Unkarin kuningaskunnan vaakuna. 

Talo, jossa valtiopäivät kokoontuivat 1802-1848. Stúrin laatta vasemmassa alareunassa.

Rakennuksen seinässä on L'udovít Stúrin muistolaatta. Hän oli merkittävä slovakialaisen kansallisuusliikkeen johtohahmo ja kielitieteilijä. Hän oli mukana vuoden 1848 valtiopäivillä, epäilen hänen kuitenkaan saaneen kuuntelijoita puheilleen. Mitenkään järin hyvässä asemassa slovakit eivät Unkarin kuningaskunnassa olleet. Koko vanhakaupunki tuo suomalaiselle matkailijalle mieleen väistämättä Tallinnan ja samalta aikakaudelta rakennukset etupäässä ovatkin.

Pozsony säästyi maantieteellisen sijaintinsa ansiosta turkkilaisten hävitykseltä ja Wienin läheisyys on aina peilannut kaupungin menestyksessä. Kaupunki on myös merkittävä Unkarin historiassa, ei vain valtiopäivien osalta, mutta myös hallinnon. Kun kuningas II:

Lajos kuoli Mohácsin taistelussa 1526, Unkarin kruunusta alkoivat riidellä Habsburgit ja näennäisesti itsenäiseksi jääneet Transilvanian ruhtinaat. Pozsonyista tuli Habsburgien Unkarin pääkaunki ja linnastaan hallintopaikka. Myöhemmin 1700-luvulla Transilvanian ruhtinaan Ferenc II. Rákóczyin vapaustaistelu ja sen häviö vain vahvistivat Habsburgien asemaa Unkarin hallitsijoina. Kaikki he ovat kruunattukin Pozsonyissa ja kaupungin tuomiokirkossa on seinään maalattu latianankielinen lista hallitsijoita, jotka 1500-luvulta aina 1700-luvulle asti kruunattiin Unkarin kuninkaiksi tai kuningattariksi. Kirkossa on myös useiden aatelissuksujen sukuhautoja ja monet on koristeltu kohokuvin. Hamikseni saan kuulla, että eräältä figuurilta on katkaistu miekka. Syytän mielessäni panslavistista liikehdintää, mutta harmistun kuultuani miekan olleen vielä toissakesänä paikallaan.

Palffyn aatelissuvun sukuhauta. Hahmo on ennen pidellyt miekkaa käsissään.

Kruunajaiskirkkona toiminut tuomiokirko. Kirkon edessä on holokaustin muistomerkki.

Kolmikielinen apteekki, kyltit ovat unkariksi saksaksi ja slovakiaksi. Siinä kaupungin kolme historiallista kieltä.

Bratislavan linna, joka oli Habsburgien Unkarin hallintopaikka. 

Kaupungissa voi nähdä vielä merkkejä vanhasta juutalaisesta asutuksesta. Synagogaa emme onnistu löytämään, mutta erään juutalaisen perheen (ainakin ennen) omistama antivariaatti toimii edelleen. Itsenäisen Slovakian eli dikttaattori Tison hallinto vuosina 1938-1945 oli vastuussa juutalaisten ja romanien kyyittämisestä keskitysleireille. Kyllä, kun Tsekkoslovakia miehitettiin ja pilkottiin Saksan ja Unkarin kesken, Slovakia julistautui itsenäiseksi ja maata johti äärioikeistolainen diktaattori Josif Tiso. Sodan jälkeen Tsekkosslovakia palautettiin alkuperäisiin rajoihinsa ja Tiso sai kuolemantuomion. Vaino tosin jatkui ja suuntautui tällä kertaa etnisiin saksalaisiin ja unkarilaisiin, joita molempia pakkosiirrettiin pois asuinalueiltaan. Tästä kaikesta ei ole kulut kuin reilut 70 vuotta. Haavat näkyvät yhä.

Koko päivän historiallisessa kaupungissa kierreltyämme palasimme tonnikalapurkin luo, josta haimme matkalukkumme säilytyksestä. Ilta-auringon paistaessa odotamme junaa, joka on valitettavasti myöhässä. Laituri täyttyy madjaareista, jotka ovat suuntaamassa samaan suuntaan kanssamme. Lopulta juna saapuu ja pääsemme kipuamaan kyytiin. Mieleeni jää positiivisena yllätyksenä konduktöörimme, jonka kielitaito saa minut iloiseksi. Hän on slovakki, mutta puhuu sujuvaa unkaria. Nimilapussa on ainakin kuusi eri lippua. Ilta-aurinko laskee kuparinkeltaisena tasangon taakse ja juna kolistelee ohi vanhojen asemarakennuksien, joiden jokaisen seinässä on sekä slovakian, että unkarin kielinen nimikyltti. 

Pimeyden jo laskeuduttua saavumme Budapestiin, yli puoli tuntia myöhässä. Yllätys on suuri, sillä virallisen määränpään Nygatin sijaan olemmekin saapuneet Keleti Pályaudvarille. No ei se meitä haittaa, sillä koti on lähellä. Onneksi pääsee omaan kotiin, jossa tiedän kylmän oluen jo kaipaavan minua jääkaapissa.