Slavistan

"Opaa", sillä on hyvä aloittaa.
Slaavilaisella kulttuurialueella ollaan ja siksi tuo sana kuuluu nykyään sanavarastooni. Käytän sitä vieläpä ärsyttävän usein. Se sopii kai tyyliini. Jo työskennellessäni eräällä nimeltämainitsemattomalla suomalaisella einestehtaalla sain ilokseni kohdata slaavikulttuurin- ja kansan kanssa. Töissä olin kahdella eri paikkakunnalla, syntymäkaupungissani (siis kotikylässäni) Lappeenrannassa ja sittemmin pääkaupunkiseudulla. Kotikylässäni olin työpaikallani jossain vaiheessa ainut ei-slaavi, joten assimiloituminen oli lähestulkoon väistämätöntä. Harmi vain etten oppinut paremmin mitään slaavikieltä, mukavien ihmisten kanssa on näet mukavaa jutella. Sitten muutettuani pääkaupunkiin, uudella työpaikallani tapasin inkeriläisystäväni Timon, ehtaoikean heimoveljen. Yhteinen kieli auttoi paljon. Olin sitä paitsi iloinen, että edes jokunen inkeriläinen on onnistunut säilyttämään äidinkielensä kaiken sen vainoamisen jälkeen. Heiltä kaikilta olen oppinut paljon neuvostoelämästä ja kielestä. Listaan tähän muutaman tärkeämmän ilmaisun käännöksineen ja selityksineen:

"Blyat" Suomen vastine olisi "perkele", mutta se on huomattavasti monikäyttöisempi. Sitä voi käyttää lähes rajattomasti minä tahansa lauseenjäsenenä. Jos oikein moukalta haluaa vaikuttaa, lisää alkuun "suka". Etenkin jos haluaa saada turpaan ja päästä lompakostaan eroon. Leningrad opettaa...

"Pizdiet" Kirjoitusasu saattaa vaihella, kun kyseessä ei ole kyrilliset aakkoset. Tämä, kuten moni muukin sana on saanut alkunsa (yllättäen) alapäästä. Sana on siintä muka, että sitä voi käyttää kaikista mahdollisista vastoinkäymisistä kahvin läikyttämisestä aina ydinräjähdykseen asti. Tsernobilyatin mainitseminen on muuten loukkaus.

"Davai" Eli "etiäppäin". Jos työ pitää saada valmiiksi tai pitää päästä tankilla Berliiniin, tämä on oikea sana kuvaamaan tuota voitonvarmaa kiiruhtamista. Erittäin ystävällinen ja toverillinen ilmaisu.

"Rabot" eli "painaa duunia". Tämä on verbi, jota käytetään viisivuotissuunnitelmaa toteuttavasta gopnikista eli rabotnikista.

Unkarissa venäjän osaaminen liittyy maan lähihistoriaan. Vielä 1980-luvulla sitä opetettiin kouluissa ja ajatuksena oli sen toimivan kaikkien sosialististen maiden yhteisenä kielenä, lingua francana. Neukkujärjestelmä toi myös tietyt ilmaisut ja ilmiöt maahan, ja monta asiaa kutsuttiin venäläisittäin. Vaikkapa Ladaa, Zsiguliksi. Nykyään noille vanhoille ajoille onkin kiva nauraa.

Tänään on kulunut päivälleen 32 vuotta Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Kaikelle ei kannata historiassa nauraa, eikä oikein voikaan. Pripyjatissa säteilee yhä.

Olen kerran tavannut Virossa äijän, joka oli raivaamassa Tsernobyin tuhoa. Muistan hänen vitsailleen, ettei hänellä ole mitään vaivoja. Seuraavassa lauseessaan hän kertoi työskentelevänsä mielellään pimeässä, työmaavalaisimena.

Davai!

Politiikkaa ja partavaahtoa

Vuonna 1969 Péter Bacsó ohjasi elokuvan nimeltä A tanú, suomeksi "Todistaja". Elokuva nauroi härskisti Rákosin stalinistiselle järjestelmälle, josta oli tuolloin vierähtänyt vasta reilu vuosikymmen. Luomus oli kuitenkin niin ronskia kamaa Kádárin neukkujärjestelmälle, että se kiellettiin liki 20:ksi vuodeksi. Siitä huolimatta elokuva keräsi lännessä, muun muassa Cannesissa lukuisia palkintoja. Kotimaassaan elokuva synnytti eräänlaisen sukupolvi-ilmiön. Monet unkarilaiset tunnistavat lentäviä lauseita tästä elokuvasta ja sen henkilöistä. Eräs niistä kuuluu näin:

"Az élet nem habostortá, Pelikán élvtárs", "Elämä ei ole kermakakkua, toveri Pelikán".

Viisas lause, se pitää paikkansa.
Kävimme Ainon kanssa äänestämässä suurlähetystössä, niin kuin taisisn aiemmin jo kirjoittaa. Politiikkaa olen seurannut niin täällä, kuin Virossa ja koti-Suomessakin. Viron vaaleissa en hämmästellyt keksustan vahvaa tukialuetta, itä-Virumaata. Länsi- ja pohjois-Viro ovat liberaalien puolueiden, kuten Reformistien vahvaa kannatusaluetta, kun taas kaakkois- ja etelä-Virossa konservatiivit keräsivät enemmistön äänistä. Keskustapuolueen teki nimittäin aikanaan suosituksi vironvenäläisten keskuudessa melkoisen maineen kerännyt Edgar Savisaar. Vaikka kaveri on nykyään suurena johtajana väistynyt virolaisesta politiikasta ja Tallinnan kaupunginjohtajan pallilta, hänen perintönsä näkyy ja tuntuu. Vaikkakin ilman toista jalkaa. Erityisesti kummastelin, kun vaalit voittaneen Reformipuolueen puheenjohtajasta Kaija Kallaksesta oli jo hetken aikaa tulossa maansa pääministeri, mutta yks ja kaks hallitusneuvottelut aloitettiinkin toiseksi jääneiden euroskeptisten konservatiivien kanssa. Mida kuradit? Olisko pitänyt taaskin koputtaa puuta, ja toivoa populismin hellittävän. Viro on kyllä Suomea keskimäärin kai arvoiltaan konservatiivisempi yhteiskunta, vaikka maalla on ollut jo pari vuotta naispresidentti, joka ei omien sanojensa mukaan jaottele virolaisia virolaisiin ja vironvenäläisiin. Hänelle he ovat kaikki Viron kansalaisia. Laitan uskoni ja toivoni Kerstin varaan. Ehkä maassa muistellaan tulevaisuudessa hänen kauttaan lämmöllä, kuten Lennart Meriä aikanaan.


Suomen vaaleja pääsimme jännittämään kaverimme Annan kanssa, jonka seurassa kävimme tuossa maaliskuun puolella tutustumassa Ecserin kirpputoriin. Siitä juttua toisen kerran. Anna oli kutsunut meidät luokseen vaalivalvojaisiin. Toimme mukanamme hieman herkkuja ja skumppaa, jonka merkki on peräisin Breznevin ajan neukkulasta. Seuraamme liittyi myös Korhosen Jani, joka on minua vanhempi ja oppineempi fennougristi. Anna oli saanut lahjaksi työkaveriltaan kotitekoista viiniä, jossa potkua riitti. Hauskana lisänä pullon etiketin virkaa toimitti Suur-Unkarin rajoja kuvaava puskuritarra. Se sipi tyyliltään hyvin yhteen tuomani Székely-oluen kanssa. Persujen kova kuriminen toiseksi suurimmaksi puolueeksi toi mieleeni muistikuvan Viron vaaleista. Kuohuviini jäi avaamatta ja opin samalla unkarilaisen naisen kolme syytä harmaiden hiusten ja ryppyjen ilmaantumiselle, rasvainen ruokakulttuuri, saasteet ja pääministeri.

Mutta sitten se vaahto.

Vaahtoon nimittäin pääsin tässä hiljattain, nimittäin partavaahtoon. Tuttavani Fehérvárista, josta muistin kirjoittaa jo aiemmin, Érik on aloittanut parturinopintonsa Budapestissä. Hän on kutsunut minut siistittäväksi aina joka torstai. Päätin tarjota hänelle jotain leikattavaakin ja annoin partani kasvaa kokonaisen viikon. Karmea harva, enimmäkseen risuaitaa muistuttava puska kasvoi iloisen harvakseen leukaluuni päälle. Onneksi en viimeisinä koulupäivinä ennen pääsiäislomaa näyttäytynyt kaikille professoreille ja opettajille koululla, vain oma kielenopettajani tyytyi heittämään tavanomaisen kommenttinsa: "Pálinkás jó reggelt!", "Pálinkaista hyvää huomenta". Tyydyin vain puremaan närkästyneenä huultani ja tuumaamaan hänen käyttävän tuota mielilainaustaan ikävänin usein.
 Lopulta koitti torstai-iltapäivä ja kiiruhdin parturiin. Kyseessä on eräs parturiliike, vain miehille suuntautunut, joka sijaitsee Bajcsy-Zsilinszky-kadulla. Liikkeessä tuoksuvat miehekkäät kemikaalit ja kaikenkarvaiset karvat. Yläkerrassa parturikokelaat harjoittelevat eläviin maaleihin eli toisin sanoen toisiinsa. Koko härdelli, tummia poikia etupäässä, muistuttaa lähinä kaottista mustalaisleiriä. Érik on porukan outo lintu, eikä ihme. Hän on ainoa, joka käyttää silmälaseja ja liiviä. Istun alas nahkatuoliin ja Érik levittää instrumenttinsä eteeni, kaikki on kuin suoraan kultaiselta 30-luvulta, jolloin maailmassa oli vielä järkeenkäypä luokkajako ja niin päin pois. No niin. Eerikki on vetänyt ylleen hyvinistuvan valkoisen lääkärintakin ammattitaitoisuuttaan korostaakseen. Minulle se tuo mieleeni jonkin psykiatrisen sairaalan ylilääkärin. Rätti kaulaan ja vaahtoa sudilla naamaan. Välillä suti hakee emaalikupsta vettä ja hieroo saippuaa. Reippaasti vaan, koskaan ei ole likaa, näin Mestari opettaa. Kyllä, Mestari. Suurinpiirtein isosisäni ikäinen ja reipas vanha herrasmies, joka paimentaa tätä "leirielämää". Välillä hän käy tarkastamassa Eerikin työtä ja tekee, kylläkin usein, korjauksia. Hänen otteensa ovat varmat ja partaveitsensä liikkuu yhtä sulavasti kun luistaa hänen loistava huumorintajunsa. Yllättäen Mestari opastaa Eerikkiä suomeksi: "yksi, kaksi, kolme, olkaa hyvä". Olisin ollutkin melko yllättynyt, mikäli hän ei olisikaan törmännyt uransa aikana yhteenkään suomalaisasiakkaaseen. Parranleikkuu kestää toista tuntia, ja sitten saa hiusrajaukseni vielä kyytiä. Välillä tuntuu, kuin koko "leirikansa" olisi tapittamassa pääkoppaani kymmenen sentin etäisyydestä. Kaottinen epäjärjestys on jälleen ottamassa valtaa, kunnes Mestari panee paikan jäjestykseen tapansa mukaan, terävällä kielellään tietenkin. Lopuksi naamaani hierotaan kasteltua suolakiveä, se paikkaa pienet haavaumat, jotka saavat ihon punottamaan. Olen vaikuttunut. Ainakin omalta osaltani suola on alkoholipitoista partabalsamia huomattavasti parempi vaihtoehto.

 Ja toki hyvän parturin pitää aina hyvästä työstä palkka saada. Tämä parturi ottaa maksunsa oluttuopissa. Krusovicse maksaa kantapaikassani, Szomszédissa, eli Naapurissa vain 450 forinttia. Niitä valkokaupungin poikaan saa uppomaan varmaan ensi kerra jo puoli tusinaa.

Ps. Haluan toivottaa lukijoilleni rauhallista ja riemukasta Pääsiäistä! Kiitos, jos olet lukenut tähän asti. =)

Rokonok körben, sukukansan parissa.

Aloittaminen on helppoa, lopettaminen vaikeaa. Se on melko samanlaista elämässä aina, oli kyseessä yliopisto tai vaikka mikä tahansa konflikti maailmassa, helppoa saada aikaan, mutta pirun vaikea saada loppumaan.

Aloittamisesta puheen ollen, olen ollut siinä aika hyvä melkein aina. Lopettaminen on aina vain hankalampaa. Aika kuluu ja kiihtyy kohti loppua. Kovin nopeasti kaikki onkin mennyt. Pääsiäinen on jo ovella ja koulua on vain kuukauden verran jäljellä. Olen silti pihalla kaikesta. Kurssit tyhjenevät, kun kaikilla muilla on kandin kirjoittaminen, szakdolgozat kesken. Silti päässäni jyllää hiton monta ajatusta samaan aikaan. Unkaria haluaisin puhua ja harjoitella paljon enemmän. Olen päättänyt lukea ja kirjoittaa mahdollisimman paljon unkariksi, etenkin opettajani suostuttua oikolukemaan tekstejäni. Ja puhuminen, se on aina tuntunut minusta heloplta. Olen kai melko itserakas sanoessani, että pidän omasta äänestäni. Ainakin haluan harjoittaa sitä.

Viikko on tuntunut vaikealta hahmottaa, mistä se alkoikaan. Edellisen viikon perjantaina tapasimme Petran, jonka olin tavannut Helsingissä vaihtoon lähtijöiden tapaamisessa. Olimme pitäneet yhteyttä jo jonkun aikaa ja päätimme kutsua hänet kylään. Päiväkahville hän toi herkullisen suklaaleivoksen, jonka nimeä en valitettavasti muista. Somlói galuska! Niin hyvää se kuitenkin oli. Sitten avasimme Erkin Pikakiväärin ja lipitimme viiniä yömyöhään asti. Mukavaa oli.

Viikonloppuna yritin saada jotain kirjoitettua ja välillä sekin onnistui. Luen viimeaikaisia sanomalehtiä, etupäässä hallituskriittisiä kirjoituksia, kuten demarien Népszavaa. Pari kertaa olen saanut käsiini Magyar Nemzetin, tyyli on reippaasti kansallismielisempi.

Puhumisesta tuli mieleen, nyt tämä on pakko kertoa. Suuresti arvostamani professorini herra B pyysi minua, korkeinta teitittelyastetta käyttäen, puhumaan Viro-Unkari-seuran tapaamisessa jostakin minua kiinnostavasta aiheesta virolaisessa kulttuurissa. Teittely hämmensi aluksi, mutta ymmärsin sen olevan vain kohtelias tyylikeino. Kyllä me täällä kaikki teitittelemme toisiamme, oppilaat ja opettajat. Sinuttelu ei sovi tähän hierarkkiseen kulttuuriin ja se sopii minulle hyvin. Ehdotin esitelmäni aiheeksi virolaista itseironiaa, sillä se mielestäni kuvaa hyvin virolaisten omakuvaa ja suhtautumista itseensä, naapureihinsa ja omaan historiaansa. Herra B piti aiheenvalinnastani ja tarjoutui auttamaan minua luentodiojen korjaamisessa. Lopulta työ oli parin oikolukemisen ja kielenhuollon jälkeen valmis. Itse tilaisuus oli mielenkiintoinen. Vieraaksemme saapui itse elokuvaohjaaja ja kirjailija Ilmar Taska ja erän unkarilainen, jonka nimeä en muista, kertoi omasta isomummostaan. Kyseessä oli mielenkiintoinen tarina. Ensimmäisessä maailmansodassa vangiksi jäänyt unkarilainen upseeri oli mennyt Siperiassa Omskissa naimisiin virolaisen sairaanhoitajan kanssa ja he olivat yhdessä muuttaneet Unkariin. Viroon oli jäänyt naisella sisko ja sitä kautta toinen sukuhaara. Tarina oli mielestäni ennenkaikkea uskomaton. Hienointa siinä oli tietenkin se, että historia on selvinnyt jälkipolville. Minun esitykseni alkaa "hyvien herrojen ja rouvien, sekä Eestinmaan ystävien" jälkeen takaumalla. Kerron, miten Suomen pitkäaikainen presidentti ja Maan Isä, Urho Kaleva Kekkonen matkusti epäviralliselle valtiovierailulle vuonna 1964 Viroon, vaikka hänet kutsuttiin Neuvostoliittoon. Kekkonen oli (minun ohellani) vanha heimoaatteen kannattaja ja piti tietenkin Tarton yliopiston juhlasalissa puheensa viroksi alottaen sanoilla "Vabandage, et räägin eesti keelt, kuigi oskan seda halvemini kui soome keelt" eli "Anteeksi, että puhun viroa, sillä osaan sitä huonommin kuin suomea". Totean pahoittelevani huonoa unkarin taitoani, sillä puhun sitä huonommin kuin viroa. Siteeraus puree yleisöön, vaikka puhun kai stressisitä johtuen vielä kangertelevasti ja sanavalintoja kauan aikaa hakien. Koetan parhaani mukaan puhua, mutta sanat jäävät kurkkuun. Saan mongerrettua jotain lähinä jotain unkarin, kantauralin ja võron väliltä jokseinkin ymmärettävää silmät lautasina tapittavalle yleisölleni. Lopulta saan itseni lopetettua melko hyvin ja yllätyksekseni saan muutaman kehun ja seuralta lahjaksi viinipullon. Joku tulee vielä korjaamaan kielioppivirheitäni ja joku rouva lyö käyntikorttinsa käteeni kehoittaen hakemaan kesäyliopistoon oppimaan unkaria. Eräs professorimme lyö nipun papereita kouraani ja pyytää ystävällisesti hymyillen jotain. En meinaa ymmärtää pätkääkään ja tuossa tuo paperipino nököttää pöydälläni yhä. Ehkä tässä kohta uskaltaa raottaa papereita vähän.

Ajattelin aluksi epäonnistuneeni melkoisesti, mutta saan kahdelta professorilta myöhemmin kehuja. Ehkä paha maku meneekin tälläkin kertaa huonon itsetuntoni piikkiin, vaikka ei tätä tekstiäni lukiessani aina uskoisi.

Loppuviikosta en muista paljoakaan. Lienee alkavan dementian oireita. Teen asioita, jotka saavat mieleni kirkkaaksi. Menen hyppytunnilla puistoon kirjoittamaan. Paikan nimeä en muista tarkkaan, mutta se sijaitsee Rákóczi-útilla Astorian ja Blaha Lujzan aukion välissä pienen kirkon kupeessa, jonka ikkunasyvennyksestä Pyhä László katselee ohikulkijoita. Kirkko paikalla on ollut jo ennen turkkilaisvalloitusta. Puistossa on kaksi patsasta, joista toinen esittää erästä naiskirjoittajaa. Istahdan penkille ja kevennän takkini pois. Tuuli pyyhkii kasvojani keväisen hellivästi ja menee liivini alle. Hiki haihtuu hetkessä. Hattuni hikinauha, nahkaa näet, on alkanut syöpyä ja halkeilla. En voi sille mitään, pitää koettaa parannella sitä. Ei sitä poistaakaan voi, sillä wieniläisen hatuntekijän kulllanvärinen nimikirjoitus on vain liian hieno poisrevittäväksi. Kaivan vihkoni esiin ja vaihdan kynää musteen loputtua. Eteeni pölähtää pulu ja katselee touhujai. En aluksi kiinnitä siihen huomiota vaan jatkan kirjoittamista. Kuitenkin pulu ontuu ja se kiinnittää huomioni. Mieleeni muistuu isoisäni kävely, hänen toinen jalkansa on näet hieman toista lyhyempi. Kun pulu pysähtyy, tajuan sen toisen jalan puuttuvan. Raukka parka, jalasta on jäljellä vain tynkä. Yksin sen ei tarvitse olla, sillä kaveri lennähtää pian vierelleen. Invaliidipulu lennähtää taitavasti patsaan päälaelle ja katselee sieltä minua. Pian se palaa takaisn ja katselee kainona minua. Harmittelen, ettei minulla ole mitään syötävää mukanani. Taidan joskus palata keksipaketin kanssa samaan puistoon. Ehkä pieni ystäväni on siellä edelleen.

Wien ja Bratislava, Habsburgien wanhoilla mailla

Wien, Habsburgien monarkian ja imperiumin pääkaupunki. Historiaan jo nuorena hurahtaneena on tuolla kaupungilla mielessäni sädekehä ympärillään. Saksankielinen maa, saksalaisen kulttuurin ja kielen vahva linnake täällä Keski-Euroopassa. Tunnen leijuvani pari senttiä ilmassa ja hyräileväni mielessäni komeaa vanhaa itävaltalaista sotilasmarssia, Radetzky-marssia. Mutta tuumasta toimeen, koska meitä molempia säväyttää historia ja saksan kieli, kun olemme sitä molemmat opiskelleet, ja Wien. Se on vain nähtävä kerran elämässään. Päätimme Ainon kanssa Unkariin lädettyämme matkustella lähialuiella ja siksi Itävalta onkin luonollinen kohde. Kävimme edellisellä viikolla Budapestissä itäisellä rautatieasemalla ihmettelemässä junamahdollisuusksia kaksoismonarkian toiseen pääkaupunkiin.... (Anteeksi, kirjoittaja on jämähtänyt liki vuosisadan ajassa taaksepäin;) kröhömmm, siis Wieniin. Löysimme pian ulkomaiden lippujen toimiston, mutta hämmennyin suuresti, kun virkailija pyysi osoitettani kuittia varten. Taas jokin paikallisen järjestelmän pykälä, jota emme tunteneet. En kuitenkaan valita, suora juna Budapestistä Wieniin maksaa kahdelta hengeltä nelisenkymmentä euroa. Myöhemmin selvisi, että itävaltalaiselta ÖBB:ltä sama matka takaisinpäin olisi maksanut tuplasti enemmän. Halpa matkustaminen lienee niitä sosialismin hyviä jäänteitä...

Keskiviikko 27.03
Juna rullaa liikkeelle pulunpaskaiselta Keleti Pályaudvarilta Tonavan yli ja länteen ohi Budan vuorien. Aino lueskelee pääsykoekirjojaan, minä puolestani virolaisen Oskar Lutsin novelleja viime vuosisadan alkupuolelta. Muutama pysähdys Unkarin puolella Komáronissa ja hasukalta kuulostavalta Mosonmagyaróvárissa(Unkarin-pesu-kaupunki). Tarjoan oluen vaikka heti paikan nimen keksijälle, niin hieno se vaan on. Mikähän se olisi saksaksi? Waschenungarnstadt, tai Waschenungarnburg. Hitto, sehän kuulostaa siistiltä. "Grüß Gott, ich komme aus Waschenungarnburg!" Ei hemmetti! Mites tämä juttu taas lähti tähän suuntaan.... Joka tapauksessa rullaamme läpi Kisalföldin, eli Länsi-Unkarin tasangon. Vieressämme istuu kaksi englantilaista interreilaajaa. Siisti juttu, olisi kiva itsekin kokeilla joskus. Ainakin matkailualue on selvä, minne tahansa entisessä Itävalta-Unkarissa. Olihan se ihan sairaan siisti valtio, suuri, mahtava ja majesteetillinen. Kuten Szabadság-silta, alkuperäiseltä nimeltään Franz Josefin silta. Siinä on jotain menneen loistoa. Kuninkaallinen ja keisarillinen mahti ja menneisyys henkii sillan jokaisessa niitissä. Se on rakennettu aikana, jolloin kaiken piti kestää ikuisesti. Siltojen, valtakuntien, keisarien. Pari maailmansotaa myrskyineen pyyhkäisi pois keisarin ja valtakuntakin pirstoutui pikkuvaltioiksi vähemmistöongelmineen. Ei ehkä kuitenkaan kaikkien kannalta elämä ennen vuotta 1914 ollut yhtä ruusuilla tanssimista, etenkin jos sattui oleman slaavi.

Museon pääsisäänkäynti

Kuvia museon näyttelyistä otin vain vaivaiset kuusisataa, mutta niistä valitsen vain tämän yhden. Nämä keisarinna Maria Teresan aikaiset sotilaat ovat vaan niin hassuja... 

Wienin rautatieasema ei olekaan sellainen kuin odotin. No, ehkä odotin liikoja toivoessani höyryveturin savun ja höyryn hälvettyä laskeutuvani kolmannen luokan vaunusta samanlaiselle asemalle kuin Budapestissä. Ei, nousemme MÁV:in peltipurkista (Bocsánat) modernille asemalaiturille ja kaikki on sitten viimeisen päälle siistiä. Se hämmentää koko matkan. Miten siistiä Itävallassa on. Ja minä kun pidin Budapestiä siistinä. Jätämme matkatavarat säilytykseen, sillä kämpän saamme vasta illemmalla. Suuntaamme Wienin sotahistorialliseen museoon, josta olen haaveillut vuosia. Sain suostuteltua Ainonkin mukaan, vaikkei häntä yhtään asia kiinnostakaan. Lupaan kesittyä suosikkiaikakauteeni Habsburgien historiassa, aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa. Museo on sijoitettu vanhaan arsenaaliin, eli asevarastoon. Kerrassaan näkemisen arvoinen paikka, joka kertoo mielenkiintoisia tarinoita aina Kolmekymmentävuotisen sodan ajoista. Sotahistoriaa yllä riittää, kun on kyse Itävallan, entisen suurvallan historiasta.. Milloin Eurooppaan levittäytyvää Turkkia, Venäjää, tai kapinoivia slaaveja tai unkarilaisia vastaan on sodittu. Koko museon selostus olisi kolmiosaisen romaanisarjan mittainen teos, kuvineen päivineen. Siksi jätän tämän tällä kertaa tähän. Onneksi sotamuseon jälkeen käymme katsomassa kaunista Beldeverin linnaa, josta Ainolla on mukava juttu blogissaan. Käyppä lukemassa, linkki on siellä missä viimeeksikin. Ainoastaan mieltä kaihertaa syyllisyys Ainon raahaamisesta tuonne kuivan pölyn ja ruudin hajuiseen paikkaan. Yritän piristää häntä, etenkin kun kämppämme avaimet eivät olekaan sovitussa paikassa. Lukkoseppä kehiin ja anteeksipyynnöt omistajalta. Yllättäen odotammekin kämppään pääsyä yli kaksi tuntia, mutta päätän viedä Ainon  Wiener Schnitzelille. Eräs pakollinen asia tällä matkalla. Lopulta ovet aukenevat meillekin ja kulkkijat pääsevät nukkumaan. Seuraava päivä on toivottavasti meille molemmille mielenkiintoisempi.

Torstai 28.03.
Habsburgien entinen pääomainen hallintopaikka Hofburg kaupungin keskustassa on tämän päiväinen kohteeemme. Saan sönkötettyä huonoja sananvalintoja käyttäen koulusaksallani meille yhdistetyt pääsyliput joka palatsiin. Sisi-ticketillä pääsee melkein kuuhun. Tutustumme Franz Josefin ja Elisabethin yksityisiin asuintiloihin ja linnan valtavaan kulta- ja hopeakokoelmiin. Huomioni kiinnittyy hänen kuninkaallisen ja keisarillisen korkeutensa makuuhuoneensa seinällä riippuvaan maalaukseen Budapestin ketjusillan räjätyksestä Unkarin vapaussodan ajalta. Kysymysmerkit savuavat pääkopastani ja opas, jolta asiaa kysyin, toteaa keisarin vain tykänneen pitää tuota kuvaa seinällään. Kummempaa selitystä hän ei osaa antaa. Pidän oppaan ihanan laulavasta itävaltalaiskorostuksesta. Olen kuullut tästä taulusta juttuja Unkarissa, mutten olisi tätä ennen uskonut. Rakas keisarimme ja apostolinen kuninkaamme, ensimmäinen Frans Joosef, kuinka saatoit. Ja minä kun uskoin... noh, hänen oikeamielisyyteensä. Meillä Suomessa sanotaan, että toiset ne tykkää äideistä ja toiset tyttäristä. Keisarit ne näköjään tykkää ketjusiltojen räjäytyksistä. Hyvin menee Habsburgeilla. Keisarinna Elisabeth opiskelee unkaria ja pitää hyviä suhteita yllä Unkarin suuntaan, etenkinen aatelistoon ja kansa tykkää. Traagisen kuolemansa jälkeen legendaarisesta kuningattaresta keisarinnasta leivotaan myyttiä. Franz Josef katselee kuvaa seinällään ja onanoi. Keisarikunnan asiat ovat hyvissä käsissä. Aiankin sympaattiselta vanhalta herralta keisari Franz Josef vaikuttaa muotokuvassaan. Muistan hänen poskipartansa nähneeni Gárdony térillä eräällä harmaantuneella suloisella mäyräköiralla. Onneksi hyvä keisari loppujen lopuksi hän olikin, etenkin valtansa loppupuolella. Mitä nyt yhden pikku sodan meni julistamaan Serbialle...
 Keisarinna Elisabethin voimisteluhuone oli remontissa, mutta voimistelulenkkien pidikekoukut törröttävät yhä katosta. "Sisi" ei juuri koskaan sopeutunut tiukkaan hovielämään, vaan kaipasi vapaata elämää hovin ulkopuolella. Sitä kaipuuta hän purki matkusteluun ja se on nähtävissä huoneiden eksoottisissa tavaroissa. Paljon kauniita vanhoja esineitä, joilla jokaisella on tuhat tarinaa kerrottavaan.

Hofburgin sisäpihaa

Ja linna etupuolelta

Linnan edessä on rivissä vossikkakuskeja, eli hevosia ajureineen ja vaunuineen. Näky on kaunis ja ajurin päässä keikkuva knalli sopii kuin piste i:n päälle, etenkin kun komeana taustana kohoaa majesteetillinen Hofburg.

 Vaeltelemme Wienin historiallisilla kaduilla kahvipaikkaa etsien ja törmäämme sivukadulla "raunionaisten" eli Trümmerfrauenien muistomerkkiin. Kahden kiven välissä istuu vakavin katsein pronssinen naishahmo. Karulla tavalla kaunis kunnianosositus sen sukupolven naisille, jotka raivasivat kadut ja rauniot toisen maailmansodan jälkeen. Miehet olivat kuolleet sodassa tai olivat sotavankeudessa. Saksa sodan jälkeen oli naisten maailma. Uusi elämä oli raivattava tuhon ja hävitysen keskelle. Elämä oli varmasti tarpeeksi kurjaa niukoista elintarvikkeista ja tavaroista huolimatta elää tuhotuissa kaupungeissa ja oma lukunsa ovat miehittäjien armeijoiden siviileihin, etenkin naisiin kohdistuvat tihutyöt...

Kävelemme kehäkatua pitkin kohti Parlamenttirakennusta. Hauska yksityskohta historiasta juolahtaa mieleeni. Vuonna 1907 annettiin kaksoismonarkian kaikille miespuolisille(ei yllättänyt) kansalaisille äänioikeus ja oikeus asettua ehdolle parlamenttiin. Tässä monikansallisen ja -kielisen valtakunnan parlamentissa sai puhua yhteensä kuutta eri kieltä, mutta jostain syystä yhtäkään tulkkia ei ollut läsnä istunnoissa. Eriskummallista, eikö olekin. Nykyään samassa talossa on toiminut Itävallan parlamentti jo sata vuotta, vain pentä katkoa lukuun ottamatta. 1938-1955, arvaatko mitä silloin tapahtui? Selvitäppä!

Monet komeat rakennukset, museot ja teatterit reinustavat Opernringiä, Wienin kehätietä. Hofsburg häämöttää Volksgartenin takana. Pustot ovat hyvin hoidettuja ja täynnä kuvioin koristavia istutuksia. Eräänä mielenkiintoisena lisänä on Hofburgin eteen pystytetty satavuotiasta Itävallan tasavaltaa ja yleistä (siis myös naisia koskevaa) äänioikeutta juhlistamaan sarja taluja, joissa kerrotaan ensimmäisistä itävaltalaisista naisista maan politiikassa. Katselen hyvällä mielellä noita tienraivaajia. Eläköön tasa-arvo! Toivoisin että tähänkin asiaan osattaisiin kiinnittää enemmän huomiota ja arvostusta Unkarin puolella.

 Sata vuotta naisten äänioikeutta ja tasavaltaa Itävallassa Heldenplatzilla. Sata vuotta myös ilman keisaria.....

 

Volksgarten 

Museokiertely päättyy Hofburgin perhoshuoneen luo, jossa viktoriaanisessa suuressa kasvihuoneessa pörräävät sadat kämmenenkokoiset pienet värikkäät siipiparit. Päädymme ihailemaan noita kaunokaisia lasin läpi ilmaiselta ulkopuolelta. Kuvaa en valitettavasti saanut. Suuntaamme seuraavaksi kahville, jota ei tarvitse etsiä kaukaa. Oopperatalon veressä on samaa nimeä kantava konditoria, johon piipahdamme Sacherkakulle ja Eszterháhy-leivokselle. Kyllä, jälleen Itävalta ja Unkari, yhdessä. Kyllä tässä vanhalla paatuneella monarkistilla tulee ihan vesi kielelle.

Käymme vielä kävelyllä puistossa ja pikku-Tonavan varrella. Wienin kohdalla Tonava jakautuu useaan uomaan, eikä kaupunkia voi nimittää oikein rantakaupungiksi kuten Budapestiä. Kevät on jo pitkällä, kuten olen jo aiemmin varmasti todennutkin. Pensaat ja kukat kukkivat. Silmiimme osuu postmodernistinen talo, josta Ainolla on blogissaan tarkempi kuvaus ja pari hienoa kuvaakin.

Perjantai 29.03
Palatsi päivässä tekee hyvää ja pitää mielen monarkistisena. Tänään suuntaamme Schönbrunniin Wienin historiallisen kaupungin laidalle, jossa suuret puistot ympäröivät keisarillisen palatsin. Matka taittuu mukavasti metrolla ihan melkein linnan porteille asti. Wienissä on erinomainen metrojärjestelmä, mutta aika kallis. Kahden vuorokauden lippu maksaa peräti 14 euroa. Turistilaumat ilmaisevat meidän saapuneen oikeaan paikkaan. Tämä tuntuukin olevan suositumpi nähtävyys kuin Hofburg, vaikka jälkimmäinen sijaitsee aivan kaupungin keskustassa. Eräs piirre pistää silmään, tai pikimiten korvaani! Pitsanpyörittäjäkansaa on joka puolella, eikä se mitään. Miksi pitää aikuisten ihmisten mölytä ja elämöidä kuin mielipuoli kun käy mitätöntä dialogia matkakumppaniensa kanssa. En ymmärrä, enkä sulata. Nielen kuitenkin perisuomalaiseen tapaan happaman kiukkuni kuin sysimusta suolampi. Manailen kuitenkin Etelä-Tirolin pöllineille erään entisen sosialistin, kuppaisen ja kirvestä jenginsä tunnuksena käyttäneen diktaattorin tehneen "ihan hyvää" tuolle maalle. Siitäs saivat! Linnaanhan tästä jo joutaa..

 Sisi-lippu osoittaa jälleen privilegiuminsa ja antaa meille etuajoikeuden sisäänpääsyyn muuhun rahvaaseen nähden. Pääsemme suoraan toiseen kerrokseen, jossa päädymme suoraan keisarin vastaanottohuoneeseen ja siitä edelleen Maria Teresan aikaisiin tiloihin. Nähtävää riittää kuten Hofburgissakin. Erityisesti minulle jää mieleeni huone, jossa Itävalta-Unkarin viimeinen keisari ja kuningas Karl I. luopui kruunustaan monarkian ja kansan romahdettuaan maailmansodan väsyttämänä hänen altaan. Tsekit, eteläslaavit ja unkarilaiset kumosivat Habsburgien oikeuden kruunuun ja julistautuivat itsenäisiksi. Vasta 31-vuotiaaseen Kaarleen päättyi Habsburgien 800-vuotinen valtakausi. Mietin, miltä hänestä on tuntunut. Kaiken sen jälkeen, kun piti olla mieliksi kaikille ja selvittää vielä isosedän aikaan saama maailmansota, kaikki sonta kaatui kerralla niskaan. Ei sitä ihminen jaksa loputtomiin. Kaarle parka yritti vielä 1920-luvun alussa kaksi kertaa Unkarin valtaistuimelle, sillä maassa ei ollut monarkiaa virallisesti kumottu. Legendan mukaan Kaarle yllätti valtionhoitaja Horthyn ja tämän perheen kesken pääsiäisaterian. Kruunua ei herunut ja Kaarle heitti lusikkansa nurkkaan pari vuotta myöhemmin. Kyllä minuakin ottaisi pannuun. Kaarlen puoliso Zita eli aina vuoteen 1989 asti ja muistetaan lahjakkaana kielten puhujana, muistaakseni hän osasi seitsemää tai kuutta eri kieltä. Ainakin saksaa, ranskaa, unkaria ja kroatiaa. Edellämainittuja hän opetti myös tunnetulle pojalleen Otto von Habsburgille, joka oli itsekin jo legenda eläessään. Hänestä ehkä toisen kerran lisää.
 Teemme kävelykierroksen linnan puistossa, jossa kohoaa muun muassa kyyhkystalo muotoonleikkatujen pensaiden keskellä. Suora pitkä paraatikatu levittäytyy linnan parvekkeelta itään ja länteen. Kyllä tästä kelpaa ottaa vastaan ratsuväen ohimarssi. Apropoo, sellaisen voi nähdä elokuvassa Kaisermanöver vuodelta 1954. Laitanpa tähän linkin siitä: https://www.youtube.com/watch?v=CTG5RLg-IAM  Nauttikaapa reippaasta marssimusiikista ja kaksoiskotkan lipun väreistä Viribus Unitus! Tuosta filmin pätkästä täytyy kommentoida eräs hieno kohtaus: Kun nuori sotamies innoissaan hihkaisee "keisarin astuvan pian parvekkeelle", korjaa häntä ikääntyneempi herrasmies todeten: "Keisari ei astu, keisari näyttäytyy!". "Der Kaiser tritt nicht, der Kaiser erscheint!"

Lauantai 30.03




Wienin ekskursiomme saapuu päätökeensä ja saksan kieltä on taas harjoiteltu tarpeeksi tällä erää. Nousemme lauantaiaamuna Bratislavaan, unkariksi Pozsonyiin , saksaksi Preßburgiin vievään junaan. Tasaiselta näyttää taas maisema Alaitävallassa, kuten myös Unkarissakin. Tonavan jälkeen ylitämme Morvan, joka erottaa Slovakian Itävallasta, ennen vuotta 1920 se erotti Itävallan keisarikunnan Unkarin kuningaskunnasta. Koko Slovakia ja Kroatia kuuluivat siis ennen vanhaan Unkariin. Kroatialla oli erityisasema ja rajoitettu itsevalta, Slovakialla ei kumpaakaan. Bratislava on vain vartin päästä rajasta ja matkaseuramme, vaunun toisessa päässä äänekkäästi kaljoitellut nuorisolauma jää myös pois. Asemarakennus uhkuu stalinistista tyyliä freskoineen, mutta ulkopuolelta näyttää tonnikalapurkilta. Ostamme valmiiksi junaliput illaksi Budapestiin. En kehtaa puhua unkaria kassalle, mutta hän osaa saksaa ja englantia paremmin kuin minä ja Aino yhteensä. Myöhemmin minulle selvisi, että kaupungissa asuu noin kymmenisentuhatta unkarilaista eli 3,2% koko väestöstä. Yhteensä Slovakiassa asuu miltei puoli miljoonaa unkarilaista. Liki 15% koko väestöstä. Suhteutettuna väkilukuun, puhutaan eräästä Euroopan suurimmasta vähemmistöstä. Huomaan myöhemmin, että kaupan kassa ja konduktööri osaavan oikein hyvin madarskoeta.    Siirrymme historilalliseen keskustaan. Pozsony oli historiallisesti Unkarin pääkaupunki ja hallintopaikka läpi turkkilaisajan aina vuoteen 1848, jolloin valtiopäivät muuttivat Pestiin. Valtiopäivätalona vuosina 1802-48 toiminut rakennus on edelleen olemassa ja sen otsikossa komeilee Unkarin kuningaskunnan vaakuna. 

Talo, jossa valtiopäivät kokoontuivat 1802-1848. Stúrin laatta vasemmassa alareunassa.

Rakennuksen seinässä on L'udovít Stúrin muistolaatta. Hän oli merkittävä slovakialaisen kansallisuusliikkeen johtohahmo ja kielitieteilijä. Hän oli mukana vuoden 1848 valtiopäivillä, epäilen hänen kuitenkaan saaneen kuuntelijoita puheilleen. Mitenkään järin hyvässä asemassa slovakit eivät Unkarin kuningaskunnassa olleet. Koko vanhakaupunki tuo suomalaiselle matkailijalle mieleen väistämättä Tallinnan ja samalta aikakaudelta rakennukset etupäässä ovatkin.

Pozsony säästyi maantieteellisen sijaintinsa ansiosta turkkilaisten hävitykseltä ja Wienin läheisyys on aina peilannut kaupungin menestyksessä. Kaupunki on myös merkittävä Unkarin historiassa, ei vain valtiopäivien osalta, mutta myös hallinnon. Kun kuningas II:

Lajos kuoli Mohácsin taistelussa 1526, Unkarin kruunusta alkoivat riidellä Habsburgit ja näennäisesti itsenäiseksi jääneet Transilvanian ruhtinaat. Pozsonyista tuli Habsburgien Unkarin pääkaunki ja linnastaan hallintopaikka. Myöhemmin 1700-luvulla Transilvanian ruhtinaan Ferenc II. Rákóczyin vapaustaistelu ja sen häviö vain vahvistivat Habsburgien asemaa Unkarin hallitsijoina. Kaikki he ovat kruunattukin Pozsonyissa ja kaupungin tuomiokirkossa on seinään maalattu latianankielinen lista hallitsijoita, jotka 1500-luvulta aina 1700-luvulle asti kruunattiin Unkarin kuninkaiksi tai kuningattariksi. Kirkossa on myös useiden aatelissuksujen sukuhautoja ja monet on koristeltu kohokuvin. Hamikseni saan kuulla, että eräältä figuurilta on katkaistu miekka. Syytän mielessäni panslavistista liikehdintää, mutta harmistun kuultuani miekan olleen vielä toissakesänä paikallaan.

Palffyn aatelissuvun sukuhauta. Hahmo on ennen pidellyt miekkaa käsissään.

Kruunajaiskirkkona toiminut tuomiokirko. Kirkon edessä on holokaustin muistomerkki.

Kolmikielinen apteekki, kyltit ovat unkariksi saksaksi ja slovakiaksi. Siinä kaupungin kolme historiallista kieltä.

Bratislavan linna, joka oli Habsburgien Unkarin hallintopaikka. 

Kaupungissa voi nähdä vielä merkkejä vanhasta juutalaisesta asutuksesta. Synagogaa emme onnistu löytämään, mutta erään juutalaisen perheen (ainakin ennen) omistama antivariaatti toimii edelleen. Itsenäisen Slovakian eli dikttaattori Tison hallinto vuosina 1938-1945 oli vastuussa juutalaisten ja romanien kyyittämisestä keskitysleireille. Kyllä, kun Tsekkoslovakia miehitettiin ja pilkottiin Saksan ja Unkarin kesken, Slovakia julistautui itsenäiseksi ja maata johti äärioikeistolainen diktaattori Josif Tiso. Sodan jälkeen Tsekkosslovakia palautettiin alkuperäisiin rajoihinsa ja Tiso sai kuolemantuomion. Vaino tosin jatkui ja suuntautui tällä kertaa etnisiin saksalaisiin ja unkarilaisiin, joita molempia pakkosiirrettiin pois asuinalueiltaan. Tästä kaikesta ei ole kulut kuin reilut 70 vuotta. Haavat näkyvät yhä.

Koko päivän historiallisessa kaupungissa kierreltyämme palasimme tonnikalapurkin luo, josta haimme matkalukkumme säilytyksestä. Ilta-auringon paistaessa odotamme junaa, joka on valitettavasti myöhässä. Laituri täyttyy madjaareista, jotka ovat suuntaamassa samaan suuntaan kanssamme. Lopulta juna saapuu ja pääsemme kipuamaan kyytiin. Mieleeni jää positiivisena yllätyksenä konduktöörimme, jonka kielitaito saa minut iloiseksi. Hän on slovakki, mutta puhuu sujuvaa unkaria. Nimilapussa on ainakin kuusi eri lippua. Ilta-aurinko laskee kuparinkeltaisena tasangon taakse ja juna kolistelee ohi vanhojen asemarakennuksien, joiden jokaisen seinässä on sekä slovakian, että unkarin kielinen nimikyltti. 

Pimeyden jo laskeuduttua saavumme Budapestiin, yli puoli tuntia myöhässä. Yllätys on suuri, sillä virallisen määränpään Nygatin sijaan olemmekin saapuneet Keleti Pályaudvarille. No ei se meitä haittaa, sillä koti on lähellä. Onneksi pääsee omaan kotiin, jossa tiedän kylmän oluen jo kaipaavan minua jääkaapissa.