Aloittaminen on helppoa, lopettaminen vaikeaa. Se on melko samanlaista elämässä aina, oli kyseessä yliopisto tai vaikka mikä tahansa konflikti maailmassa, helppoa saada aikaan, mutta pirun vaikea saada loppumaan.
Aloittamisesta puheen ollen, olen ollut siinä aika hyvä melkein aina. Lopettaminen on aina vain hankalampaa. Aika kuluu ja kiihtyy kohti loppua. Kovin nopeasti kaikki onkin mennyt. Pääsiäinen on jo ovella ja koulua on vain kuukauden verran jäljellä. Olen silti pihalla kaikesta. Kurssit tyhjenevät, kun kaikilla muilla on kandin kirjoittaminen, szakdolgozat kesken. Silti päässäni jyllää hiton monta ajatusta samaan aikaan. Unkaria haluaisin puhua ja harjoitella paljon enemmän. Olen päättänyt lukea ja kirjoittaa mahdollisimman paljon unkariksi, etenkin opettajani suostuttua oikolukemaan tekstejäni. Ja puhuminen, se on aina tuntunut minusta heloplta. Olen kai melko itserakas sanoessani, että pidän omasta äänestäni. Ainakin haluan harjoittaa sitä.
Viikko on tuntunut vaikealta hahmottaa, mistä se alkoikaan. Edellisen viikon perjantaina tapasimme Petran, jonka olin tavannut Helsingissä vaihtoon lähtijöiden tapaamisessa. Olimme pitäneet yhteyttä jo jonkun aikaa ja päätimme kutsua hänet kylään. Päiväkahville hän toi herkullisen suklaaleivoksen, jonka nimeä en valitettavasti muista. Somlói galuska! Niin hyvää se kuitenkin oli. Sitten avasimme Erkin Pikakiväärin ja lipitimme viiniä yömyöhään asti. Mukavaa oli.
Viikonloppuna yritin saada jotain kirjoitettua ja välillä sekin onnistui. Luen viimeaikaisia sanomalehtiä, etupäässä hallituskriittisiä kirjoituksia, kuten demarien Népszavaa. Pari kertaa olen saanut käsiini Magyar Nemzetin, tyyli on reippaasti kansallismielisempi.
Puhumisesta tuli mieleen, nyt tämä on pakko kertoa. Suuresti arvostamani professorini herra B pyysi minua, korkeinta teitittelyastetta käyttäen, puhumaan Viro-Unkari-seuran tapaamisessa jostakin minua kiinnostavasta aiheesta virolaisessa kulttuurissa. Teittely hämmensi aluksi, mutta ymmärsin sen olevan vain kohtelias tyylikeino. Kyllä me täällä kaikki teitittelemme toisiamme, oppilaat ja opettajat. Sinuttelu ei sovi tähän hierarkkiseen kulttuuriin ja se sopii minulle hyvin. Ehdotin esitelmäni aiheeksi virolaista itseironiaa, sillä se mielestäni kuvaa hyvin virolaisten omakuvaa ja suhtautumista itseensä, naapureihinsa ja omaan historiaansa. Herra B piti aiheenvalinnastani ja tarjoutui auttamaan minua luentodiojen korjaamisessa. Lopulta työ oli parin oikolukemisen ja kielenhuollon jälkeen valmis. Itse tilaisuus oli mielenkiintoinen. Vieraaksemme saapui itse elokuvaohjaaja ja kirjailija Ilmar Taska ja erän unkarilainen, jonka nimeä en muista, kertoi omasta isomummostaan. Kyseessä oli mielenkiintoinen tarina. Ensimmäisessä maailmansodassa vangiksi jäänyt unkarilainen upseeri oli mennyt Siperiassa Omskissa naimisiin virolaisen sairaanhoitajan kanssa ja he olivat yhdessä muuttaneet Unkariin. Viroon oli jäänyt naisella sisko ja sitä kautta toinen sukuhaara. Tarina oli mielestäni ennenkaikkea uskomaton. Hienointa siinä oli tietenkin se, että historia on selvinnyt jälkipolville. Minun esitykseni alkaa "hyvien herrojen ja rouvien, sekä Eestinmaan ystävien" jälkeen takaumalla. Kerron, miten Suomen pitkäaikainen presidentti ja Maan Isä, Urho Kaleva Kekkonen matkusti epäviralliselle valtiovierailulle vuonna 1964 Viroon, vaikka hänet kutsuttiin Neuvostoliittoon. Kekkonen oli (minun ohellani) vanha heimoaatteen kannattaja ja piti tietenkin Tarton yliopiston juhlasalissa puheensa viroksi alottaen sanoilla "Vabandage, et räägin eesti keelt, kuigi oskan seda halvemini kui soome keelt" eli "Anteeksi, että puhun viroa, sillä osaan sitä huonommin kuin suomea". Totean pahoittelevani huonoa unkarin taitoani, sillä puhun sitä huonommin kuin viroa. Siteeraus puree yleisöön, vaikka puhun kai stressisitä johtuen vielä kangertelevasti ja sanavalintoja kauan aikaa hakien. Koetan parhaani mukaan puhua, mutta sanat jäävät kurkkuun. Saan mongerrettua jotain lähinä jotain unkarin, kantauralin ja võron väliltä jokseinkin ymmärettävää silmät lautasina tapittavalle yleisölleni. Lopulta saan itseni lopetettua melko hyvin ja yllätyksekseni saan muutaman kehun ja seuralta lahjaksi viinipullon. Joku tulee vielä korjaamaan kielioppivirheitäni ja joku rouva lyö käyntikorttinsa käteeni kehoittaen hakemaan kesäyliopistoon oppimaan unkaria. Eräs professorimme lyö nipun papereita kouraani ja pyytää ystävällisesti hymyillen jotain. En meinaa ymmärtää pätkääkään ja tuossa tuo paperipino nököttää pöydälläni yhä. Ehkä tässä kohta uskaltaa raottaa papereita vähän.
Ajattelin aluksi epäonnistuneeni melkoisesti, mutta saan kahdelta professorilta myöhemmin kehuja. Ehkä paha maku meneekin tälläkin kertaa huonon itsetuntoni piikkiin, vaikka ei tätä tekstiäni lukiessani aina uskoisi.
Loppuviikosta en muista paljoakaan. Lienee alkavan dementian oireita. Teen asioita, jotka saavat mieleni kirkkaaksi. Menen hyppytunnilla puistoon kirjoittamaan. Paikan nimeä en muista tarkkaan, mutta se sijaitsee Rákóczi-útilla Astorian ja Blaha Lujzan aukion välissä pienen kirkon kupeessa, jonka ikkunasyvennyksestä Pyhä László katselee ohikulkijoita. Kirkko paikalla on ollut jo ennen turkkilaisvalloitusta. Puistossa on kaksi patsasta, joista toinen esittää erästä naiskirjoittajaa. Istahdan penkille ja kevennän takkini pois. Tuuli pyyhkii kasvojani keväisen hellivästi ja menee liivini alle. Hiki haihtuu hetkessä. Hattuni hikinauha, nahkaa näet, on alkanut syöpyä ja halkeilla. En voi sille mitään, pitää koettaa parannella sitä. Ei sitä poistaakaan voi, sillä wieniläisen hatuntekijän kulllanvärinen nimikirjoitus on vain liian hieno poisrevittäväksi. Kaivan vihkoni esiin ja vaihdan kynää musteen loputtua. Eteeni pölähtää pulu ja katselee touhujai. En aluksi kiinnitä siihen huomiota vaan jatkan kirjoittamista. Kuitenkin pulu ontuu ja se kiinnittää huomioni. Mieleeni muistuu isoisäni kävely, hänen toinen jalkansa on näet hieman toista lyhyempi. Kun pulu pysähtyy, tajuan sen toisen jalan puuttuvan. Raukka parka, jalasta on jäljellä vain tynkä. Yksin sen ei tarvitse olla, sillä kaveri lennähtää pian vierelleen. Invaliidipulu lennähtää taitavasti patsaan päälaelle ja katselee sieltä minua. Pian se palaa takaisn ja katselee kainona minua. Harmittelen, ettei minulla ole mitään syötävää mukanani. Taidan joskus palata keksipaketin kanssa samaan puistoon. Ehkä pieni ystäväni on siellä edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti