Memento Park ja Aamurin partisaanit

Toverit! Élvtársaim!

Unkarin muutosta sosialistisesta maasta demokratiaksi kutsutaan "järjestelmämuutokseksi" (niin, silloin sen jälkeen ainakin hetken oli). Nimitys on mielestäni oikeanlainen, sillä toimeen pantiin todellakin koko hallintojärjestelmän uudistus ja pyöreän pöydän neuvotteluihin otettiin mukaan melkein kaikki puolueet. Sitten vaan todettiin lokakuun 23. päivä 1989, vuoden 1956 verisen kansannousun vuosipäivänä, ettemme ole enää kansantasavalta, vaan tasavalta. muutos ei ollut helppo, eikä nopea. Kuitenkin neukkusysteemi kaatui ja vuoden '56 marttyyrit voitiin haudata rauhassa. Vanha rakastettu johtajamme Kádár Jánoskin vinkasi lusikkansa nurkkaan aikaisin aamulla heinäkuun 16. 1989. Kommunismin rakentaminen ja sen mukanatuomat yhteiskunnalliset ilmiöt, ongelmat ja vitsit näkyvät Unkarissa edelleenkin. Huummorilla onkin hyvä tehdä tiliä menneisyyden kanssa ja nauraa pilke silmäkulmassa vanhoja kuopattuja sosialismin aurinkoisia päiviä muistellen. Kerron tämän kaiken, sillä tämän kertainen kirjoitukseni liittyy kommunismin ajan muistamiseen, hyvällä huummorilla toki.

 Kun systeemi muuttui, tuli ajankohtaiseksi hommaksi siivota sosialismi pois katukuvasta. Monet kadun- ja paikannimet muutettiin alkuperäisiksi tai muutettiin kokonaan. Monia Horthyn tai monarkian nimiä ei palautettu, vaan korvattiin neutraaleimmilla nimillä. Hyvä niin, turha menneeseen on palata, kun sieltä on kerran päästy pois. Muta mitäs niille kaikille patsaille ja laatoille tapahtui, kun ne oli poistettu paikallaan. Mahdollisuushan oli tehdä muiden tapaan ja sulattaa, sekä jauhaa vanhat rojut jonkin uuden raennusmateriaaleiksi. Joku kuitenkin sai idean ja keksi roudata vanhat rojut kaikki yhteen paikkaan, sekä vielä pistää koko homman rahaksi.
Näin syntyi Memento Park.

Matka bussilla paikan päälle kestää liki tunnin, sillä puisto on melkein Budapestin hallintoalueen  rajalla. Kuitenkin kirkkaassa auringonvalossa paistattelevat Stalinin patsaat näkyvät tielle saakka ja paljastavat paikan sijainnin vierailijoille. Patsas on siitä mielenkiintoinen, että se kaadettiin vuoden 1956 kansannousun huumassa. Seisomaan jäivät vain saappaat, jotka saivat pian koristeekseen graffitin: "Csizma tér 1"eli "Saapasaukio 1"

Pääportin molemmin puolin vakavin katsein aatetta vartioivat toverit Lenin, Marx ja Engels. Heti sisäänkäynnin luona reippaan pioneerikuoron laulamat aatelaulut kantautuvat korviini, sekä silmiini osuu sympaattinen vauhtipahvi, eli Trabant. Ruosteinen etupuskuri näyttää kaareutuvan hymyyn. Pääsylipusta saa pulittaa toista tonnia, mutta näkemistä riittää. Ilmakuvassa paikka näyttää kolmelta peräkkäiseltä kahdeksikolta. Kuitenkin huomaan paikan olevan kuin jättömaalla. No, pitihän ne patsaat jonnekkin torpata! Tässä parhaat palat:

Espanian sisällissotaan 1936-39 osallistuneiden, (siis huom. tasavaltalaispuolelle), unkarilaisten vapaaehtoisten muistomerkki. Huomioni kiinnittyy muotovalioihin pakaroihin ja paksuihin pohkeisiin. Kuvanveistäjä on varmasti käyttänyt malleinaan entisiä kilpapyöräilijöitä tai pikaluistelijoita, siitä pakarat.

Jatketaanpa hetki samoilla linjoilla. Tämä Lenin-patsas on puistossa vain lainassa ja siksi se näyttää kuin suoraan postimyynnistä tilatulta. Patsaaseen voisi kiinnittää pienen messinkilaatan, jossa voisi lukea vaikka näin: "Toveri Lenin käyttää kumia, käytä sinäkin!"

Tämä pesäpallopelaajalta näyttävä kaveri on pyhitetty työväenliikkeen marttyyreille. Toivottavasti toveri ehti saada kopin...

Tämä punaista lippua kädessään pitävä ikoninen hahmo on peräisin Unkarin lyhytaikaisen, 1919 noin sata päivää kestäneen Neuvostotasavallan, Tanácsköztaszaságin aikaisesta propagandajulisteesta, joka kehoittaa työläisiä aseisiin. 

Tämä melko omaperäinen ja mielestäni siksi yllättävän näyttävä muistomerkki on omistettu vuoden 1919 neukkutasavallan johtohenkilölle Béla Kuhnille, joka tapasi loppunsa Stalinin vainoissa Neuvostoliitossa 1937. Béla on kuvattuna vallankumouksen mukaansa temmatun lyhtypylvään oikealla puolella. Koko höskä muistuttaa peltilehmää ja on niin vinossa, että on varmaankin varrassa rojahtaa kasaan ilman perusteellista ruosteensuojausta. Yllättävän paljon yksityiskohtia teoksesta kuitenkin löytyy, ja onhan se koottu luovuutta kunnioittaen, hitsipillillä. 

Tämä yksityiskohta on osana isompaa vuoden 1956 kommunistihallinnon puolesta kaatuneiden muistomerkkiä. Tämä oli vain niin sanonkuvaamaton, mikä ihme se on!? Aino epäili sen esittävän kiirastulta. Minä ristin sen pyörremyrskyksi perssilmässä. Ehkä totuus on jossain siinä välillä. 

Mites tämä tänne päätyi, no menköön. István Örkényille on omistettu näytös on pystytetty puiston pääportin edustalla kohoavaan, tai pikimiten, nojaavaan parakkiin. Örkény on unkarilaisen groteskin suurnimi ja ansaistisi mielestäni paljon näyttävämmän näyttelytilan, kuin vanha traktorihalli. Kuitenkin hänen nerokas groteskinen tapa nauraa järjestelmälle sopii puiston yhteyteen erinomaisesti. 

Ja lopuksi pyysin Ainoa ottamaan kuvan minusta todisteeksi, että olen täällä käynyt. Olen ehkä pinnalta paatunut monarkisti-hortisti, mutta nostalgisointi hyvällä (tai tässä tapauksessa ehkä huonollakin) huummorilla on aina paikallaan. Onneksi tämä kaikki on kuitenkin ollutta ja mennyttä. 

Kiitos, jos olet lukenut tähän asti. =) 

Valkoinen kaupunki

Tämän tekstin olisin halunnut kirjoittaa osaksi sarjaa "Tyyppejä Tonavan usvassa", mutta haluan kuitenkin nostaa tämän tapauksen kokonaan omaksi tarinaksi. Kirjoitan elämäntyylistä, ihmisestä ja eräästä valkoisesta kaupungista.

Aina silloin tällöin tapaa tyyppejä, jotka jäävät mieleen. Ja silloin tällöin haluaa varta vasten tavata jonkun mielenkiintoisen ihmisen. Minulle täällä on tapahtunut niin kahdesti. Löysin netistä kaksi unkarilaista, toisistaan poikkeavaa historian harrastajaa. Dánielin, joka harrastaa sotahistoriaa ja Érikin, joka harrastaa vintagea. Meillä kaikilla on omaperäinen, silti yhteneväinen kiinnostus historiaan. Etenkin, jos sen voi pukea päälleen. Olen ottanut yhteyttä molenpiin henkilöihin ja nyt olen tavannut heidät molemmat.

Tapasin Dánielin jo ensi kertaa pari viikkoa sitten, mutta hänelle omistan kokonaan oman tekstin. Tänään keskityn Érikiin.

Instagramissa profiililla Willian von Falckon löytyy Székesfehérvárilainen 25-vuotias sälli, joka on ehkä tyylikkäin koskaan tapaamani historian harrastaja. Oikealta nimeltään kaveri on Érik, hänen sukunimensä jätän mainitsematta hänen yksityisyyttään kunnioittaen. Olimme jutelleet facebookissa ja päätimme, että kyllähän meidän kahden vintagen ystävän tulee tavata. Hän kutsui minut ja Ainon Rákóczi útilla sijaitsevaan ja  vuonna 1899 perustettuun Hauer-kahvilaan. Saimme molemmat kylmän hien nousemaan pintaan kun ajattelimme pukeutumista. Érikillähän on hienot vaatteet ja varmasti näytämme aivan tampioilta siellä hienossa paikassa. Ei minullakaan ole muuta vanhaa kuin vanha kauluspaita 50-luvulta ja lätsä samalta vuosikymmeneltä. Minun vintage-harrastukseni on etupäässä vanhaniaikaista arkipukeutumista. Ainolla paniikki oli tietenkin suurin. Päätimme kuitenkin mennä. Ja se kannatti. Paikka oli sisältä kuin aikamatka kaksoismonarkian salonkiin. Vastaan ulko-oven jälkeen tuli kohteliaasti tervehtivät tarjoilijat ja ihka oikean itävaltalaisen kreivin näköinen tyyppi. Érikn löysimme istumasta kahden viehättävän daamin kanssa. Kohteliaasti hän otti Ainon takin ja antoi tuolin. Kielimuuri vaivasi koko tapaamisemme ajan. Tytöt puhuvat erinomaisesti englantia Ainolle, kanssani he puhuivat unkaria. Érik kertoi pelkäävänsä englannin puhumista, vaikka on ammatiltaan tarjoilija. Yritin kääntää Ainolle kaiken minkä osasin tai ehdin. Kielen emme antaneet häitiä, vaan nautimme kahvista, seurasta ja ennen kaikkea upeista puvuista 1800-luvun alusta nykypäivään.
 Érik kutsui meidät ystävällisesti käymään kotikaupungissaan Székesfehérvárissa, puhekielessä Fehérvárissa, eli "Valkokaupungissa". Seuraavana aamuna suuntasimme ratkalla kotipysäkiltämme Gárdony tériltä Kelenföldin rautatieasemalle, joka on... noh... Budapestin takapihalla. Ainolla on asemarakennuksesta kuva blogissaan, käykää katsomassa jos kiinnostaa. Lyhyesti kuvattuna uskon rakennuksen saaneen Budapestin piirityksen aikaan täysosuman ja se on parsittu kasaan ämpärillisellä laastia. Voitte kuvitella loput. Lippujen hinnoissa ei ole valittamista. Opiskelijaystävällisesti viikonloppuna junaliput ovat 33% halvempia. Kiitos M.á.v! Matka Fehérváriin taittuu nopeasti ja Érik on meitä jo asemalla vastassa. Tunnistan hänen hahmonsa jo kaukaa. Pyöreät silmälasit peittävät puolet hänen kapeista kasvoistaan. Päässään hänellä on englantilainen musta huopahattu ja päällään pitkä pomppa. Ruskea kauluspaita ja kravaatti pilkistävät neuleen alta. Päivä on kieltämättä kylmä, minullakin on kauluspaitani alla aluspaita. Érik kierrättä meitä kaupungilla. Hän näyttää meille polkupyöränsä rautatieaseman lyhtypylvääsen kahlittuna, itävaltalainen Puch vuodelta 1948. Puukahvat ja vanha dynamolamppu varastavat katseeni. Miten sievä voi kapppale vanhaa tekniikkaa ollakaan. Asemarakenus edustaa erinomaisesti sosialistista realismia ja samoin koo aseman seutu. Muistan, että kaupungin seudulla käytiin ankaria taisteluja vuodenvaihteessa 1944-45. Ystävämme johdattaa meidät kaupungin keskiaikaiseen keskustaan. Paljon hän osaakin kertoa kaupungin historiasta. Näemme teatterin, jossa itse Petöfi kävi ja kauniin kellon, joka esittää näytelmän kahden tunnin välein (käykää katsomassa kuva Ainon blogissa:) Tässä linkki videoon ihastuttavasta kellosta, joka "kertoo" tarinoita entisaikojen kuninkaista https://youtu.be/3Ex7LJj0DnY
  Erään talon seivässä olevaa vaakunaa ihmetellessämme talon omistaja tulee avaamaan portin oven ja kutsuu meitä katsomaan taloa sisäpihan puolella ja toden totta, oven päällä on yli satavuotias käsinmaalattu Unkarin kuningaskunnan vaakuna. Omistaja johdattaa meidät vielä talon alakertaan, jossa on hänen kertoman mukaan toiminut piispan toimisto, ja itse asunnon olleen yläkerrassa.
Kierrämme ympäri kaupunkia ja käymme basilikan raunioilla, jonne monet Unkarin kuninkaat on haudattu. Täällä myös melkein kaikki kuninkaat aina Bélasta Lájos II.seen (tunnetaan suomeksi Ludwig II:) asti kruunattiin. Pyhä Tapani on myöhemmin siirretty alkuperäisestä haudasta uudempaan kryptaan.
Kävelemme kaupungin läpi lähteelle, josta pulppuaa kananmunalta haisevaa erittäin rautapitoista (huomaa ruosteenpunaisesta väristä!) mineraalivettä. Uskaltaudun maistamaan tuota "eliksiiriä" ja laitan sitä vieläpä tyhjään pulloonkin mukaan kotiin vietäväksi, jota myöhemmin kadun syvästi. Érikin koti on lähellä, 70-luvulla rakennettu kerrostalo eli panélház. Hän asuu pikkusiskonsa ja opettajana työskentelevän äitinsä kanssa asunnossa, joka on hänen omien sanojensa mukaan kuin sosialismin ajan kotimuseo. Museo Érikin huone kyllä on. Hänellä on paljon vanhoja esineitä, silmä- ja aurinkolaseja, vaatteita, kravaatteja, kirjoituspöytä 30-luvulta ja vielä vanhempi rautasänky. Pian hänen ystävänsä Sándor saapuu vieraaksemme ja hänen englannintaitonsa ansiosta Ainon viihtyvyys paranee. Érik on valmistanut herkullista irlantilaista muennosta illalliseksi ja pian siirrymmekin kapakkaan. Paikka on pieni, mutta viihtyisä. Guinnessiä alkaa upota monta tuoppia ja irkkumusiikkia soittavan bändin soitto vain kiihtyy. Huomaamme kreivin aikaan viimeisen junan lähtevän ja saamme kutsuttua taksin. Nopeasti kiidämme asemalle ja ehdimme junaan. Érik saattaa meidät aina laiturille asti. Sellainen pieni seikkailu Fehérvárissa.

Kaikkea kuulema voi löytää, jos jaksaa kiertää kirppareita. Otan tästä neuvosta vaarin. 

 Jälkiruokakahvit illan isäntä keittää sähköisellä kahvipannulla, joka on peräisin 1920-luvun lopulta.

Kansallispäivä

Moni asia on jäänyt kirjoittamatta ja kertomatta ajanpuutteen vuoksi. Tästä pahoittelen. Herkullisimmat kohdat aion kirjoittaa vielä julkaisuiksi, mutta kiireellisimmät joudun kirjoittamaan epäkronologisesti ensin. Aloitan kuitenkin eilisellä, maaliskuun viidennellätoista, kansallispäivänä.

Vuonna 1848 maaliskuun 15. tapauhtui Pestissä veretön vallankumous, joka vaati Unkarille parlamentaarista demokraattista järjestystä Habsburgien valtakunnassa. Täydestä kansallisesta itsenäisyydestä ei ollut tuolloin vain puhe, vaan maaorjuuden lopettamisesta ja sensuurin poistamisesta. Hallintorakennukset vallattiin ja poliittisen vangit vapautettiin. Vallankumoukselliset julkaisivat 12 kohdan ohjelman, johon haettiin allekirjoitus myöhemmin vallanpitäjiltä. Henki oli kuin Ranskassa 1789, paitsi ettei giljotiinejä pystytetty. On erittäin merkillepantavaa, että vuoden 1848 vallankumous tapahtui laukaustakaan ampumatta. Valitettavasti kuitenkin jo saman vuoden lopulla alkoi sota unkarilaisten ja Habsburgeja tukevien joukkojen välillä ja hävitys verilöylyineen pyyhkäisi aaltona yli koko maan.

Maaliskuun 15. on siis eräs merkittävin kansallinen juhlapäivä, vuoden 1956 kansannousun muistopäivän 23. lokakuuta ohella Unkarissa. Päivään liittyy vahvaa isänmaallisuutta ja perinteitä. Sándor Petöfin kirjoittama runo "Nemzeti dal" eli "kansallislaulu" on eräs vallankumouksen merkittävimpiä symbooleja ja sitä kuulee ja näkee kaikkialla. "Nouse madjaari, isänmaasi kutsuu.." myös kansallisvärisiä kokardeja näkyy kaikkialla. Ostin omani 250 forintilla kiinalaisten pitämästä lähikaupasta. Alkuperäisen itseompelemani kokardini unohdin Suomeen.

Juhlapäivän vietto on vaihellut ajan myötä. Monarkian aikana juhlapäivään suhtauduttiin varovaisesti muistellen. Elettiin kuitenkin saman keisarin, Franz Josefin hallintokautta, joka oli kukistanut unkarilaiset. Horthyn aikana sulkahattuiset Levente-pojat marssivat laskemaan kukkia Petöfin patsaalle ja vannoivat Trianonin kahleiden katkomista. Sodan jälkeen Rákosi pilkkoi salamaitaktiikalla maan sosialistiseksi ja juhlapäivät vajastettiin aatteen aisoihin. Maaliskuun 15. tuli osaksi kolmea muuta juhlapäivää, ne olivat vuoden 1919 lyhytaikaisen neuvostotasavallan perustamispäivä joskus (en muista tarkkaa päivää, pahoittelen) maaliskuun lopulla ja kolmas oli vuoden 1945 "vapautumisen" vuosipäivä 4. huhutikuuta. Tätä kolmen päivän rypästä nimitettiin "vallankumouksellisen nuorison päiviksi" eli forradalomi ifjúság nápok, lyhennettynä FIN. Nykyään valtaapitävä populistihallitus on ominut juhlapäivän, joten yritimme tosiaan välttyä propaandapuheilta. Onnistuimme yllättävän hyvin.

Aamulla suuntasimme Kansallismuseolle, tietoisena siitä, kuka siellä meinaa puhua. Tiesin, että mielenosoituksia saattaisi olla luvassa. Onneksi, tai pikimmiten valitettavasti kukaan ei protestoinut. Olin ilonen, ettemme joutuneet kivisateeseen, mutta samalla myös hieman pettynyt, ettei kukaan kehdannut protestoida hallintoa. Museokatu oli suljettu liikenteeltä ja hallinnon kannattajia oli paikalla kuin Saipan pelissä (lappeerantalainen sananlasku). Kuitenkin näin enemmän liehuvia Puolan lippuja kun Unkarin. Toki unkarilais-puolalaisella ystävyydellä ja yhteistyöllä on vuosisataiset perinteet, mutta tämä alkaa olla jo hieman absurdia. Kuulin että Orbánin jälkeen juhlapuhevuoron saa myös Puolan pääministeri. En muista kaverin nimeä, mutta siinä on muistaakseni hitosti konsonantteja.

Astorialla törmäsimme perinneratsukoihin. 

Maaliskuun 1848 vallankumous johti myöhemmin Unkarin vapaussodan syttymiseen, jonka takia perinnepukuisia sotilaita ja husaareita on joka puolella. Unkarissa ratsuväkiperinteitä vaalitaan melkein joka kaupungissa. 

Kansallismuseolta suuntasimme ennen poliittisten juhlapuheiden alkua Budan linnavuorelle, jossaoli markkinatunnelman mukainen meno. Joka puolella oli erilaisia herkkuja myytävänä myyntikojuissa, vuoden 1848 tyyliin pukeutunutta herrasväkeä seikkaili sielä täällä poseeraamassa ihmisille. Kansantassi esityksiä esitettiin perinteisen orkesterin soittaessa verbunkia taustalla. Kansallispäivä näytti näin lempeän puolensa, tärkeintä on hauskanpito. On kuin olisi mennyt Budaan entisajajn markkinoille pois Pestin poliittisesta huumasta. Kuvassa on kukitettu vapaussodan muistopatsas. 

Kansallaismuseon aitaa on koristeltu kansallispäivää silmälläpitäen. Kuvassa ei näy, mutta hitommoinen esiintymislava on pystytetty museon eteen. Kelpaa Viktor-sedän hurmata jengiä...

Loppujen lopuksi suhtaudun hyvin kaksijakoisesti kansallispäivään. Toki ensisijaisesti sillä ei ole ulkomaalaisuuteni takia mitään merkitystä, mutta tuntuu hyvin irvokkaalta poliitisoida itsevaltaisuuden taholta tapahtumaa, joka oli aikanaan suunnattu itsevaltaa vastaan. Vuoden 1848 aatteet olivat isänmaallisia, mutta kuitenkin liberaaleja, niin yksilön kuin kansallisellakin tasolla.