Pustalta tuulee

On sunnuntai-ilta ja istun jälleen kirjoituspöytäni ääreen, kirjoittamaan tätä blogia. Tapa on jo alkanut muodostua perinteeksi, sillä en ole muina päivnä onnistunut kanavoimaan siihen tarpeeksi aikaa. Kulunutta viikkoa on helppoa katsoa tänään taaksepäin.

Viikko sitten en istunut kirjoittamassa, vaan seisoimme Ainon kanssa bussissa matkalla Ferihegyin lentokentälle ottamaan vastaan ensimmäisiä Suomesta saapuvia vieraitamme, Ainon perhettä. Pitkän ja epämukavan bussimatkan jälkeen jouduimme odottamaan perhettä toista tuntia lennon myöhästymisen ja teknisten ongelmien vuoksi. Samanlaista ei onneksi tarvitse sanoa lentokentän lippuautomaateista, joista käyn hakemassa lentokentän ja kaupungin välillä liikenöivään bussiin (100E) liput. Kone toimii muuten kuin kuuluisaksi manittu junan vessa. Lopulta porukka tulee putkesta ja siirrymme purkkiin. Mukana ovat Ainon äiti, isä ja pikkusisko. Yhdellä vaihdolla pääsemme kotiin ja suoraan nukkumaan. Aamulla olen ehtinyt herätä ennen muita. Paikat ovat hieman luisia, sillä nukumme Ainon ja siskon kanssa sohvalla. Kuninkaallisen sviittimme olemme luovuttaneet appivanhempien käyttöön. Meinaan myöhästyä ratikasta, mutta heräävä suurkaupunki ja fennougristiikka vievät minut mennessään.

 Uudet luennot ovat alkaneet ja huomaan itseni tuon tuosta ainoaksi ulkomaalaiseksi, kuitenkin tunnen sulautuvani hyvin joukkoon. Koulu sujuu mukavasti ja mukavien professorien luennointia on mukava kuunnella. Unkarin luokan seinällä on erinomaisen komea Itävalta-Unkarin kartta, joka esittelee kaksoismonarkian luonnonvarojen ja opinahjojen sijaintia. Kuuntelen mielessäni Radetzkyn marssia kun katson sivujokien sulavaa yhtymistä suureen Tonavaan; Száva, Tisza, Máros....

 Aino on onnistunut erinomaisesti omaksumaan kaupunkioppaan roolin. He ovat vierailleet jo Gellért-mäellä ja kiertäneet kaupunkia, kun päivän jälkeen tavoitan heidät Kauppahallin, Nagycsarnokin edestä.  Paikallinen lángos-paikka ei houkuttele ja siirrymme viereiseen perinteiseen unkarilaiseen ravintolaan, jota Kalotaszegin pukuun pukeutunut tyttö mainostaa. Olen maininnut hänet joa aiemminkin.

Dohány-utcan synagoga sisäpihalta päin. Etualalla holokaustin muistomerkki. 

Vierailemme Dohány-kadun suuressa synagogassa. Rakennus on eräs Euroopan suurimpia lajejaan ja on rakennettu 1800-luvun puolivälissä. Budapest on Varsovan tavoin vanhan juutalaisyhteisön kotipaikka. Katsellessani kauniita yksityiskohtia, en ajattele päälimmäisenä holokaustia. Mielessäni käy István Szabón elokuva Napfény, eli tunnetaan ehkä paremmin nimellä Sunshine vuodelta 1999. Elokuva kertoo Sonnenscheinin unkarinjuutalaisen perheen historiasta läpi 1900-luvun myrskyjen.

Sisäänpääsy on karvaisevan kallis, mutta eiväthän maailmassa asiat ilmaiseksi pyöri. Synagogan pihalla on hautausmaa, jonka joukkohautaan pinottiin Budapestin getossa kuolleita talvella 1944-45. Getto oli eräs Euroopan viimeisimpiä, eikä kaikkia juutalaisia ehditty kyydittää keskitysleireille, ennen kuin Puna-armeija saartoi kaupungin joulukuussa 1944. Nuoliristiläiset päätyivät teloittamaan monia juutalaisia ampumalla heitä suoraan jäiseen Tonavaan. Parlamenttitalon luona on muistomerkki tästä tragediasta. Tonavan rantatörmällä on rivissä raudasta valettuja kenkiä, miesten, naisten ja lasten. Synagogan pihalla on suihkulähdettä muistuttava muistomerkki geton uhreille, sen pisaroille on kirjoitettu nimiä. Pihalla on myös pätkä geton muuria ja juutalaisia auttaneiden ihmisten nimilaattoja. Heitä on paljon. On mielestäni ihailtavaa, että tuossa käsittämättömän kaottisessa tilanteessa on niin moni uskaltanut ottaa valtavan riskin ja auttaa, ketä on voinut. Kuitenkin niin paljon oli autettavia, ja vain niin harva auttoi. Historiaa ei tule tuomita sokeasti, vaan yrittää ymmärtää ihmisiä.

Seuraavana päivänä vierailemme Szécheynin kylpylässä, joka on ehdottomasti näyttävin kaupungin kylpylöistä. Budapestissä on usita muitakin kylpylöitä, kuten Rudas ja Gellért Budan puolella. Mielestäni Szécheyniä ei ole koskaan ylistetty turhaan. Jo arkitehtuurisesti kylpylä tekee vaikutuksen, koristeellisuudellaan ja patsaillaan. Kaikkialla leijuu riksistä kertova kananmunan haju. Matka keskustasta kylpylälle taittuu manner-Euroopan vanhimmalla maanalaisella junalla. Alkuperäinen rata rakennettiin 1896 juhlistamaan unkarilaisten maahantuloa, honfoglalásia, josta tuli tuolloin kuluneeksi komeat tuhat vuotta. Moni muukin julkinen rakennus valmistui milleniun-huumassa. Alkuperäinen rata nousi Sankareiden aukion jälkeen maan pinnalle ja kiersi Városligetin lammen Eläintarhan edustalta Széchenyn kylpylälle. 1970-luvulla metrojärjestelmän uudistamisen aikoinin, kun rakennettiin 2- ja 3-linjat, vanha metro rakennettiin kulkemaan Városligetin lammen ali suoraan Széchenylle. Vanhan radan paikan paljastaa nykyisin lähes maantasolla kaareutuva kävelysilta Városligetin lammen rannalla, aivan Sankareiden aukion takana. Silta ylitti radan aivan tunnelin suuaukon edessä. Silta on edelleen käytössä, sillä kävelypolku kulkee sen yli ja ympäröivä nurmikko on muuttunut märäksi mudaksi talven jäljiltä.
 Itse Szécheynin kylpylä herättää ihastusta koristeellisuudellaan ja etenkin minussa, paatuneessa monarkistissa, seinällä kiiltävä yhteinen unkarin- ja saksankielinen kyltti ohjaa miehet vasemmalle ja naiset oikealle. Ainut monarkian ulkopuolinen kieli, jota kylteissä näkee, on ranska. Kyllä, ei ennen englannilla ollut onneksi yhtä dominoivaa ja yksikielistävää asemaa kuin nykyään. Joka tapauksessa, nyt kylpyyn!
 Kaapin ja lipun kolmeksi tunniksi saa viidellätuhannella forintilla, se kannattaa kyllä maksaa. Kaappi aukeaa rannekkeella, joka lopuksi pudotetaan laatikkoon kylpylästä poistuttaessa. Altaita jatkuu aina uudessa ja uudessa salissa. Vuorotellen voi kylpeä kuumassa ja järvikylmässä vedessä, joka maistuu saunan jälkeen. Kyllä, täällä pääseen "suomalaiseen" saunaa. Seurueemme keskustellessa, kuten olemme kotimaassamme tottuneet, eräs kanssa sanujamme pyytää kohteliaasti olemaan hiljaa, jonka jälkeen hän alkaa tekemään voimisteluliikkeitä. Tyydymme ihmettelemään hiljaisina herran kovin oudoilta tuntuvia saunomistottumuskia, mutta menköön tietämättömyyden piikkiin täälä kertaa. Pakkohan tapaukselle oli hieman jälkeenpäin naurahtaa, eivät ne täällä vain osaa saunoa. Pihalla on useita eri altaita, joista yhdessä huomaan kuuluisan shakkilaudan. Huomaan sen äärellä vanhan herran ja kysyn kohteliaasti, onko lauta vapaa. Ajatuksenani olisi ollut pelata hetki shakkia Emman, Ainon pikkusiskon kanssa, mutta herra viittoo minua liittymään seurakseen. Peli alkaa ja menetän tiedustelijani yksi toisesna jälkeen. Ehdin syömään hänen lähettinsä ja toivoisin jo pelin päättyvän ja mitä vielä, herra ei edes anna minun hävitä halutessani. Olen kuitenkin kohtelias ja häviän suosiolla elämäni ensimmäisen shakkipelin. Toivotan herralle kädestäpitäen hyvää päivän jatkoa ja onneksi hänen ei tarvitse kauaa odottaa uutta shakkikaveria. Kylpylässä pääsisi muuten melkein kolmellakymmenellä eurolla kaljakylpyyn. Harkitsen hetken, sillä tunnin ajan saa juoda niin paljon olutta kuin jaksaa. Lasken nopeasti, että koti-Suomessa kolmellakympillä saisi ainakin kuusi tuoppia olutta melko halvassa kuppilassa. Vajaassa tunnissa kuitenkin niin monen olen juominen tuntuisi kuitenkin yli-inhimilliseltä urheilusuoritukselta, joten koko ajatus tuntuisi lähinä ajan-ja rahanhukkana. Lilluimme yhteensä todellakin liki kolmatta tuntia altaissa.
 Vedessä on löydetty mitä erikoisempia mineraaleja, jotka pulppuavat satojen metrien syvyydestä. Rikki haisi ihollani vielä pitkään. Minua hieman hävetti mennä kylpylän jälkeen luennolle, sillä kananmunan haju tunki kauluspaidan läpi. Onneksi tuuli puhalsi kovaa kasvoilleni. Talvi taitaa tulla takaisin. Jos se tulee, niin se tulee pustalta.

Tyyppejä Tonavan usvassa osa I.

Budapestissä on paljon porukkaa, sen olen todeksi huomannut.

Nousen melkein joka aamu ruuhka-aikaan raitiovaunuun 47 tai 49. Numerolla ei ole väliä, sillä molempien pääteasema on Deák Ferenc tér. Ihmisiä on raitiovaunussa jo valmiiksi kuin Saipan pelissä, kuten kotiseudullani sanotaan. Silloin tällöin sattuu syntymään keskustelua kanssamatkustajien kanssa. Yritän olla kohtelias, sillä onhan epäkohteliasta kaltaiselleni herrrasmiehelle istua, kun vieressä ikäihminen joutuisi seisomaan. Kerran tarjosin eräälle vanhalle herralle penkkiä ja tämä vastasi hymyillen itävaltalaisella korostuksellaan, Bitte, setzen Sie doch. Seison siis usein koko varttituntisen matkan. Tänään tosin tein poikkeuksen ja kävelin kotiin. Aikaa kului mieluisat 26 minuuttia, vastatuulesta huolimatta.

 Budapest on ihmisten kaupunki, kohtaamispaikka. Kuvittelen mielessäni itseni menneisyyteen, aikaan jolloin Szabádság-silta valmistui. Ihmisiä saapui ympäri laajaa kaksoismonarkiaa pääkaupunkeihin, Wieniin ja Budapestiin. Mistä kaikkialta, Transilvaaniasta, Bukoviinasta, Galitsiasta, Dalmatiasta, Pustalta, Tonavan varsilta laivoilla, junilla, jalan. Ne, joilla oli mahdollisuus. Niin nytkin, jos on mahdollisuus, sitä ei kannata jättää käyttämättä, kun on kyse Budapestistä.

 Haluaisin omistaa silloin tällöin lyhyen tekstin ihmisille, joita olen täällä tavannut. Muutamia henkilöitä haluaisin kuvata tekstissäni, sillä heistä moni on tehnyt minuun vaikutuksen jo ensitapaamisella. Lisää aion kirjoittaa aina sitä mukaa kun opin heistä lisää.

Aloitan kronologisesti saksalaista järjestelmällisyyttä silmälläpitäen eräästä kaimastani Pohjois-Saksasta. Tapasimme heti ensimmäisellä luennolla. Istuin luentosalin ikipenkille ja katselin ihmisiä ympärilläni. Vierelläni istunut amerikkalainen ei puhunut unkaria eikä saksaa. Vaihdoin kielen englanniksi ja yllätyin kun hän kertoi asuneensa Kolozsvárissa ja puhuvansa sujuvaa romaniaa. Olin vaikkuttunut. Nathalieksi esittäytynyt nainen kertoi eläköidyttyään opettajan virasta muuttaneensa Budapestiin ja opettavansa englantia yksityistunteina. Kännyn ympäri, kun tummahiuksinen nuorimies istuu viereeni. Hän tulee Oldenburgista Hampurin länsipuolelta ja esittäytyy Jonakseksi. Mikä sattuma! Hän opiskelee historiaa, minä rakastan sitä. Hän käärii sätkiä, minä poltan tuppakani piipussa. Hänellä on kahdeksas vuosi, minulla kolmas. Kummaankin tulevaisuus on yhtä epäselvä. Oluttuopin eli korsón äärellä on mukava jutella tämän kaverin kanssa. Hyvää ryyppyseuraa ei ole koskaan liikaa.

Menneen ääniä

Arvoisat lukijat!

Luin Suomessa vielä oleillessani ja vielä eräällä makeahkolla einestehtaalla työskennellessäni erään mieleen painuneen kirjan. Heikkisen Jani keksi aikoinaan koota yksiin kansiin suomalaisten kirjailijoiden Budapestissä heränneistä ajatuksista, intohimoista, pettymyksistä ja rakkaudesta kaukaisiin kielisukulaisiimme. Heimoveri on vettä sakeampaa. Kirjan lukukokemus sekoittuu soodaveden tavoin punaviiniin oman kokemukseni kanssa Unkarin pääkaupungista. Täällä on historiaa joka neliömetrillä. Történelmet a minden negyedméteren. Sen suorastaan haistaa. Gellért-hotellin ja Millenium-juhlan rakennuttamat rakennukset, sillat ja bulevardit. Marmoritotaulut talojen seinillä on omistettu jollekin, täällä eli, teki elämäntyönsä, kohtasi loppunsa proletaaridiktatuurin, nuoliristiläisten käsissä tai joutui ÁVO:n pidättämäksi. Ajatella, jos tämän kaupungin jokanen tiili osaisi puhua. mitä ne kertoisivat? Aateliston ja yläluokan suuruudesta ja loistosta. Kahvia, leivoksia ja kuohuviiniä salongeissa ja hotelleissa, silloin kun apostolinen kuningas ja keisari määräsi maailmanjärjestyksen ja proletariaatti hautoi erään juutalaisen kauppiaan pojan mielessä. Tiedätte varmasti kehen viittaan, siihen kaljupäähän. Sitten hyppäämme valtionhoitaja Horthyn Suur-Unkariin, joka joutui tyytymään Trianonin pakkorauhan rajoihin ja huonoon diiliin Aatun kanssa. Miekat taottiin valmiiksi murtamaan Trianonin rautakahleet ja unkarilaisten saappaat marssivat Kolozsvárin kaduilla. Unelma entisen kunnian ja suuruuden paluusta haihtui joukkohautojen savuihin ja itärintaman hyytäviin tuuliin. Kun pöly ja kalmanhaju oli väljähtänyt, Moháchin tuho ei ollut mitään verrattuna vuoden 1945 "muka vapautumiseen". Sitten se kaljupää tuli ja pani neukkulan pystyyn. Sitten piti pelätä ja epäillä, kaikkea mikä liikkui. Joku sai tarpeeksi ja huomasi, ettei ole yksin. Kansa huusi vapautta ja saapui punainen myrsky. Silti ne olivat niin rohkeita. ne, joiden jalanjäljille on paljastettu marmoritaulu. Ne eivät olleet sellaisia, jotka nousivat kiväärein ja repuin junaan kesällä 1914 tai 1941, vaan sellaisa, joiden koulu- tai työmatka keskeytyi kuuntelemaan sanaa Petöfistä ja katsomaan, kun punatähti leikattiin tylsällä linkkuveitsellä puna-viher-valkeasta isänmaallisista väreistä. Ne tarttuivat kaikkeen, mikä ampui ja uskoivat hetken vapauteen. Sellaiseen vapauteen, jota ei historia heille suonut, vaan pidättää sitä edelleen. Tuo vapaudentahto  ´ja elämänrakkaus kuoli katkserasti telaketjujen tansssivan Czárdásin soidessa Varsovan liiton yhteisymmärryksen ja sosialismin vallitessa. Vuoden 1956 huutavat muistot katosivat tuhkanaan tuuleen ja jäivät kummittelemaan Trabanttien siniseen savuun. Sitten Trabi-järjestelmä tukehtui omaan saasteeseensa ja yritettiin jotain uutta. Lopetan monologiani masentavan lakonisesti. Loput me jo tiedämmekin. 

Hévillä Gödöllőn ja maailmalle

Pienenä poikana veturinkuljettaja oli unelma-ammattini. Varmasti monen muunkin.

Kotiseutuni on rautateiden solmukohdassa ja sellutehtaan varjossa, (sekä hajussa). Junat ovat siis aina kuuluuneet lähiympäristööni. Pienenä katselin Saimaan kanavan ylittävän sillalla kolkuttelevia junia, jotka toivat puuta nälkäisen puunjalostusteollisuuden tarpeisiin. Lauritsalassa, kotikauppalassani, joka on niin ikään osa Lappeenrantaa, katselin Kaukaan tehtaiden pienten punaisten veturien tangoa eli tukkijunien siirtelyä Lauritsalan asemalta Kaukaalle tehtaan omaa rautatietä pitkin. Noita pieniä punaisia vetureita kutsuivat vanhat paikkakuntalaiset "pässeiksi", sillä vuosisadan vaihteessa tehtaalle rakennettiin kapearaiteinen rautatie, jolla kuormia vetivät pienet "pässeiksi" kutsutut höyryveturit. Myöhemmin rautatie leveni VR:n mittoihin ja höyryveturit vaituivat "dieselideevereihin", eli Dv12-tyyppisiin dieselvetureihin. Nimi jäi elämään. Pääsinpä jopa kerran kokeilemaan veturin ajoa tutun veturimiehen kautta. Olin tuolloin reilut seitsemän kesää vanha. Vanha kuljettajatoverini on jo sittemmin siirtynyt ajasta ikuisuuteen, mtta lämmin muisto yhteisestä junamatkastamme jäi varmasti molemmille. Nykyään kansallinen VR on korvannut sympaattiset punaiset "pässit" ja sympaattisten kaksitoistapyttyisten deeverien pörinä on päättynyt. Eräs aikakusi on jälleen päättynyt, minunkin elinaikanani.

 Täällä Unkarissa, kuten muuallakin entisissä sosialistisissa maissa rautatiekalusto on silmiin pistävän vaihtelevaa. Siinä missä Suomessa on innovaatiohöyryissä menty hankkimaan muovista ja kosketusnäytöllistä italialaista pendoliinopotaskaa, täällä onneksi vielä tiedetään, millaisia oikeat junat ovat. Ne ovat rautaa. Euroopan unio on toki pistänyt kunnolla rahaa itäisten jäsenmaidensa infrastruktuurin parantamiseen, mutta aina raha ei päädy perille asti. Sillä tuntuu olevan jännä taipumus kadota matkalla jonnekin. Budapestin lähiliikenteestä vastaavat metrolinjojen ulkopuolella Hévin paikallisjunat. Ne ovat DDR:ssä vamistettuja metallitölkkejä, jotka on (joskus Kádárin aikana) maalattu neukkuvihreällä. Se on väri, joka ei ole sininen eikä vihreä, vaan niiden kahden pastellinvärinen yhdistelmä. Lyhyesti sanottuna, aivan rautainen kulkuneuvo.

Gödöllőn  suuntaan liikennäivä Hév H9. kuva:24.hu

Viime lauantaina kävimme Ainon kanssa ihastelemassa Pyhän Tapanin Tuomiokirkkoa, Szent István Bazilika, Pestin keskustassa. Suosittelen kaikille lukijoille lämpimästivierailua sinne. Matkaa metroasemalta, Deak Ferenc tériltä on vain kivenheiton verran. En suosittele tosin itse heittelemään, sitä varten on mielenosoitus tuon tuosta... ja ihan syystäkin.. No niin. Siis Kirkkoon.

Pyhä Tapani on pyhimykseksi julistettu Unkarin kuningaskunnan perustaja. Hänen ansiotaan on kuningaskunnan perustamisen ohella useat lait ja asetukset, jotka kestivät vuosisatoja. Ennen kaikkea, hän toi unkarilaisten keskuuteen kristinuskon ja halusi siten yhdistää maan, ja toki hallita sitä. Tapsa sai aikaan suuren ja vahvan myytin, jota on myöhemillä vuosisadoilla väritetty ja vahvistettu. Nykyään hänen nimensä on joka puolella ja seppelepäiset kasvot tuhannen forintin setelissä. 

Kirkko on valmistunut kaksoismonarkian aikana pitkän suunnittelun ja rakennusurakan perusteella. Livahdamme Ainon kanssa sisään turistivirran mukana ja vahtimestarin luultua minua paikalliseksi, vältymme kolehdin maksulta. Tästä tunnen pienen piston sydämessäsni ja heitän kirkon ulkopuolella myöhemmin lantin kerjäläiselle. Anekauppa on tehty.

 Kirkon oikealla seinustalla on itse Pyhä Oikea, eli Pyhän Tapanin oikea käsi pyhäinjäännöksenä. Peinteisesti Pyhän Tapanin päivää elokuun 20:tenä on vietetty kuljettamalla pyhäinjäännöstä pitkän kulkueen edessä. 

Useat eri hallitsijat ovat saaneet nimikkopaikkansa kirkosta, muun muassa Itävalta-Unkarin viimeinen keisari ja Unkarin kuningas Karl I., unkarilaisittain Károly IV. Jeesukselle on omistettu oma krusifiksi nurkassa pilarin takana, vähän piilossa. Kirkon kansallinen merkitys korostuu selvästi. Se ei ole vain kirkko, vaan kansallinen muistomerkki. Lisäksi arkkitehtuurisesti henkeäsalpaavan komea. 

Sunnuntaina päätimme lähteä Gödöllőn. Matkustamme metrolla Örs Vezér térille, josta vaihdamme aiemmin kuvaamaani paikallisjunaan. Lippujen osto automaatista ei tunnu onnistuvan, joten turvaudumme lippukassan apuun. Aseman nimeä ei näet näkynyt koneen valikoimassa. Saimme jälleen muistutuksen olevamme pelkkiä turisteja tässä kaupungissa. Juna lähtee kolistellen liikkeelle. Vaihteiden vaihtaminen aiheuttaa huolestuttavan pahoja ääniä, mutta paikallisia se ei näytä häiritsevän. Luotan siis itäsaksalaiseen tekniikkaan. Oli vilisevät panélházit, eli kaikille itäblokin maille tyypillisiä noin 12-kerroksisia kerrostalojen muodostamia ausuinlähiöitä. Hieman samanlaisia, kuin Vantaan Länsimäesssä. Paikka on kuitenkin melko viihtyisän oloinen, jonka muutama sinne tänne sotkettu graffiti pilaa. Kuitenkin olen jälleen yllättynyt, miten siisti kaupunki Budapest on. Lähiöitä riittää kauas, Budapest on Helsingin tavoin rakennettu melko hajalle. Mikäpä siinä, tilaa riittää. Lippuluukulta ostamani lippujen hinta ei päätä huimaa, hintaa  kertyi yhteen suuntaan henkeä kohden kolmisensataa forinttia, eli noin yhden euron.
 Gödöllőn saavumme kolmen vartin jälkeen. Tajuamme olevamme perillä vasta kun junan pysähdyttyä näemme Gödöllőn linnan. Alunperin Grassalkovich-aatelisuvulle kuulunut linna on nähnyt Unkarin myrskyisistä vuosisadoista pari viimeistä. Linnan rakennutti alunperin Antal Grassalkovich itselleen 1740-luvulla Maria Teresian aikana, mutta suvun miespuolinen perijälinja sammui jo kolmannessa polvessa. Erinäisten vaiheiden kautta linna jäi valtiolle. Vuosien 1848-49 vallankumouksen ja Unkarin vapaussodan aikana linnassa pitivät komentopaikkaansa vuoron perään itävaltalainen Von Windischgrätz ( aivan sikakomea nimi;) ja unkarilainen Kossuth Lajos. Vuoden 1867 kompromissi syntyi osittain linnassa käytyjen neuvotteluiden pohjalta, keisari Franz Josefin ja Deak Ferencin väillä, ja Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian perustamisen jälkeen linnasta tuli kerisariparin kesänviettopaikka. Keisarinna Elisabeth, joka on tunnettu paremmin nimellä Sissi, piti linnasta paljon ja vietti siellä paljon aikaa. Näin ainakin väitetään. Sissistä on muovattu melkoinen maine hänen kuolemansa jälkeen. Hän kyllä osasi unkaria ja käytti sitä paljon. Tämä kuitenkin sopii hyvin kaksoismonarkian poliittiseen ilmapiiriin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen linnasta tuli valtiohoitaja Horthyn kesäpaikka. Linnan puistossa on hänen itärintamalla toisessa maailmansodassa hävittäjälentäjänä menehtyneen poikansa Istvánin rintakuva. Sodan jälkeen neuvostosotilaat asustivat linnassa ja aiheuttivat siellä mittavia tuhoja. 1950-luvulla linnassa alotti toimintansa vanhainkoti, mutta vuoden 1989 järjestelmämuutoksen jälkeen linna jäi rapistuneena tyhjilleen. Kunnostustyöt aloitettiin jo 1990-luvulla ja ne jatkuvat edelleen. Työtä on paljon, mutta suurin osa linnasta on palautettu entiseen loistoonsa. 

Aino otti minusta hyvän kuvan. Käyppä lukemassa hänen blogistaan tarkempi kuvaus vierailustamme. Linkki otsikon oikealla puolella. 

Linnan sisäpihan puolelta.

Pääsisäänkäynti. 

Sumussa ja sateessa.

Ensimmäinen viikko on takanapäin.

Kaikki tuntuu aina aluksi vieraalta, tästä en tee poikkeusta. Eläminen vieraassa maassa vaatii totuttelua jonkin aikaa, pidemmäksi aikaa muuttavalle ehkä koko loppuelämänkin. Minulle se alkaa aina uudelleen. Juuri kun luulin tottuneeni uusiin toimintatapoihin, miten puhutella, miten toimia kaupassa, raitiovaunussa, vieraalla asemalla, nuorten tai vanhojen ihmisten kanssa, oliko tavallinen sipuli sittenkin punainen. Mitä kieltä puhun, unkaria, saksaa, englantia, viroa, jotain mongertavaa kantauralia. Kaikki tämä jaksaa yllättää minut yhä uudelleen ja uudelleen. En ehkä sopeudu koskaan, mutta kuluneesta viikosta olemme suoriutuneet mielestäni hyvin. Olen tyytyväinen.

Muuten, tuo sipulijuttu on tosi.
Meilläpäin tunnettu keltasipuli on unkariksi vöröshagyma, eli punasipuli. Hämmentävää, no mikä hitto on sitten punasipuli unkariksi!? Joko arvaat? No, se on lilahagyma, eli lilasipuli. Onneksi paikallisen vihannespuodin kyltit ovat selkeitä, enkä ole värisokea. Ainakaan vielä.

Puheen ollen uudesta naapurustostamme, emme olisi voineet olla onnekkaampia. Asumme ensinäkin Budan puolella, se on historiallisesti yläluokan aluetta, erossa Pestin porvarien ja työväen kiireellisestä aherruksesta vuolaan Tonavan takana. Nykyään boheemihenkinen Újbuda, jossa asumme on siisti ja melko edullinen asuinalue. Vuokrat eivät toki ole niin halpoja kuin vaikka Kispestin sosialismin aikana rakennetuissa lähiöissä, mutta halpoja kuppiloita on siellä täällä. Halpaa olutta, historiaa, jugend-tyyliä, siitä minä pidän. Asumme Tonavan ylittävän Szabadság-sillan edessä kohoavan Kylpylähotelli Gellértin edestä alkavan Bártok Béla útin lähellä. Aivan kulman takana on legendaarinen Hadik-kahvila, joka eli kulta-aikaansa sotienväilsinä vuosina. Viehättävä Béla-kuppila on kiehtovan esteettinen, mutta hinnoillaan pitää nuukan oluenystävän poissa. Aivan taloamme vastapäätä on sympaattinen Borpatika. Nimeen on somasti yhdistetty sanat patika, eli "apteekki" ja bor eli "viini". Paikka on vähävaraisten ja alkoholistien suosiossa, mahdun molempiin kategorioihin. Omistaja on ystävällinen ja kohtelias, mutta käytännön hygieniassa olisi toivomisen varaa. Viiniä en osta, sillä hän koskettaa sormillaan viinilasin sisäpintaa. Oluessa eli liene ylimääräisiä pieneliöitä, sillä tuopissa on kahva, josta kiinnipitäen hän kaataa kullankaunista unkarilaista olutta tuoppiini. Ainolle kiikutan viinilasin, joka muistuttaa Ikean juomalasia, kertomatta mitään näkemästäni. Koko kierrokselle tulee hintaa 530 forinttia, eli vajaa kaksi euroa. Annan omistajalle 20 forintin tipin, hän hymyilee ystävällisesti ja katoaa takahuoneeseen. Poistuessamme myöhemmin, huomaan näyteikkunassa muovilla päällystettyjä tupperware-astioita ja kattiloita. Oletan viileän ikkunalaudan toimittavan jääkaapin virkaa. Niin perinteinen kuppila, tekniikka on samaa kuin joskus kaksoismonarkian wanhoina hywinä aikoina...

Koulu.
Hittolainen, sitä vartenhan täällä ollaan.

On orientaatioviikon maanantaiaamu. Matkaan raitiovaunulla numero 47 kohti Astoriaa. Ylitän tonavan, ohitan Suuren Kauppahallin ja Kansallismuseon. Odotan vihreää vahoa päästyäni pois villamyssystä, (raitiovaunu unkariksi: villamos), sillä olen viisastunut viimekerrasta. Yritin nimittäin juosta kadun yli päin punaisia. Ohi ajanut autoilija kehui minua ikkunastaan huutaen typeräksi mustalaiseksi. Ei siis järin älykäs teko. Päätin jatkossa noudattaa liikennesääntöjä, vaikkeivat kaikki niin teekään.
 ELTE-yliopiston eli Eötvös Loránd Tudományegyetem, on komea ja historiallinen kampus Pestin sydämmessä Múzeum körútin varrella. Löydän oikean luentosalin ja tiedon, turhan ja oleellisen aalto vyöryy ylleni. Kaikki on onneksi melko loogista. Ohjeita on paljon, mutta onneksi ystävällinen herra Balaczi vastaa kansainväilisistä asoista. Häneltä kysyin Erasmus-koordinaattoriani, sain vastauksen välittömästi. Lyhyen keskustelumme kävimme kokonaan unkariksi. Olin tyytyväinen itseeni. Onneksi aikataulu oli löysä ja tiistai, sekä keskiviikko olivat vapaapäiviä. Silloin kirjoitin sähköpostia tuleville opettajille ja koordinaattorilleni, jotta osaisivat varautua tulooni. Suomalais-ugrilaisen oppituolin koordinaattori Laura Bába vastasi minulle iloisesti ja kattavasti. Hän ystävällisesti neuvoi minua tulevissa kurseissani ja kutsui tutustumaan laitokseen torstaiksi.
Kävimme Ainon kanssa pitkällä päiväkävelyllä Kaupungin puistossa, Városligetissä. Se sijaitsee Sankareiden aukion takana, johon kuuluu Széchenyn kylpylä, Eläintarha ja Vajhunyádin linna, Kaikki on rakennettu unkarilaisten Milleniun-juhlaa vuonna 1896 silmälläpitäen, jolloin tuli kuluneeksi 1000 vuotta unkarilaisten maahantulosta. Aurinko paistaa ja kevät tuntuu tekevän tuloaan. Harmaan päällystakin olen jättänyt kotiin ja suntaan ulkoilmaan pelkkä ruutulätsä päässäni.

Laitos,
jossa opiskelen on suomalais-ugrilaisten kielten ja kulttuurien osasto, sekä käyn unkarintunneilla yläkerran unkaria vieraana kielenä opettavan Unkarin kielen laitoksella. Tunnen holvikaarien alla kulkiessani olevani fennougristiikan eräällä pyhällä paikalla. Budapestin yliopistolla on nimittäin pitkät perinteet alallamme. Oli torstai ja kello on pian yksi, olen kerrankin ajoissa paikalla. Ystävällisesti laura tunnistaa minut, kai aksenttini perusteella ja alkaa esitellä paikkoja. Pyydän pitämään keskustelun unkarinkielisenä. Lauran suomi on virheetöntä, hän nimittäin opettaa sitä. Tapaan marin kielen opettajan, Tatjaanan. Hänen pirteä olemuksensa piirtyy mieleeni tarkasti ja pidän melessän hänen kutsunsa opiskelemaan marin kieltä. Kerron tuntevani kyrilliset aakkoset, mutta pahoittelen ajanpuutettani. Harmi, olen jo pitkään halunnut osata muitakin suomalaisugrilaisia kieliä, kuin viroa ja unkaria. Aunuksenkarjalaa olen kokeillut ja võrõa, mutta huonolla menestyksellä. Tunnen kuitenkin syvää sympatiaa valtionkieltä huonommassa asemassa olevia kieliä kohtaan, niitä on maailmassa nimittäin aika monta. Tapaan herrasmiesmäisen Baraczki Andrásin, joka innostuu kiinnostuksestani historiaa kohtaan. Hän kutsuu minut keskustelutunnilleen, jossa käsitellään historian ja sen tutukimuksen ajankohtaisia kysymyskiä, unkarikisi tietenkin. Työsarkaa tuntuu riittävän. Lopuksi, juuri kun olen livistämässä pois, terävä huudahdus kaikuu korviini. Suureksi hämmästyksekseni se ei olekaan santarmi, vaan laitoksen eräs suomenlehtori, joka haluaa keskustella kanssani Suomen koulujärjetelmästä. Lupaan kirjoittaa hänelle, mutta sitten on kiire.
 Avajaisseremonia järjestettiin lakitieteellisessä tiedekunnassa, joka rakennus on yliopston komeimpia. Vieressä on 1700-luvulla rakennettu yliopiston kirkko. Rehtori ja muut herrat toivottavat meidät tervetulleiksi. Esittelyn jälkeen teen pienen päässälaskun ja huomaan ELTE:n olevan viisi vuotta vanhempi kuin Helsingin yliopiston, tarkemmin sen edeltäjän eli Turun akatemian. Unkarilla on siis pitkät perinteet sivistyksen alalla. Puheiden jälkeen korviani verestää huonon äänentoiston raiskaama viulunvingutus ja lavalle astelee Kalotaszegin kansallispuvuissa kaksi kansantansseja tanssivaa pariskuntaa. Yleisö lumoutuu puuduttavien puheiden jälkeen ja aistin kiinnostuksen Unkarin kansankulttuuriin heränneen. Pian tämän jälkeen poistun haahuilemaan kaupungille.

Viikonloppu,
eilen olin humalassa, ehkä vähän. Kävimme Ainon kanssa paikallisissa, ei siitä empää. Sunnuntai valkeni sumuisena, suorastaan hernerokkasumuisena. Luin Budapestin olevan 25:n saastumeimman
eurooppalaisen pääkaupungin joukossa ja aivan hännillä, vain Bucharest olisi aastuneempi, (sori Romania). Epäilen ilmansaasteilla olevan osuutta kaupunkia usein peittävään harmaaseen utuun, ja sen huomaa. Unlkona yön yli tuulettuneet vaatteet haisevat. Pakokaasut, hiilipöly, paska, katupöly, kaikki. Ilmassa on jotain, mikä siihen ei kuulu. Olen tuntevinani Trabantin pakokaasujen hajun, kun koitan tähyillä sumun läpi Gellért-mäkeä ikkunastani. Mihin hittoon se on hävinnyt?

Sunnuntai - vasárnap

Viikonloppu on jälleen takanapäin, ensikertaa Budan puolella.

Olemme molemmat kotiutuneet mukavasti uuteen asuntoomme. Asumme viihtyisän Bártok Béla-kadun lähellä loisteliaalta Gellért-hotellilta etelään. Katu on oikea bulevardi, kahviloita, kauniita vanhoja taloja, kolisevia raitiovaunuja jostain Kádárin ajoilta, puita ja elämää. Juuri sellaisena olen aina Budapestin kuvitellut, en olisi sellaista uskonut koskaan löytäväni. Haaveet näet toteutuvat niin harvoin.
 Olemme tehneet paljon kävelyretkiä Ainon kanssa Tonavan rantaan ja lähialueelle. Kaikki on parin askeleen päässä, kaupat ja kuppilat. Gellért-mäelle kiipesimme tänään surullisena... ei vaan sateisena sunnuntaina. Komeat ovat näkymät sadepäivänäkin. Pidämme asuinalueestamme, ratikalla pääsee suoraan keskustaan. Naapuri soittaa pianoa, kuten Suomessakin. Jossain joku remppaa koko kämppää Beatlesia kuunnellen. Tämä on ihmisten kaupunki, elävien ihmisten kaupunki.
 Tapasimme lauantaina tuutorini Klaun, muutan hänen nimensä anonyymiyden vuoksi. Yritin tunnistaa hänet raitiovaunsta purkautuvasta ihmisjoukosta. Seisomme tapaamispaikamme, ostoskeskus Alleen Starbucksin edessä. Lopulta eräs pitkähiuksinen tumma tyttö vilkuttaa meille. Ajattelen Klaun piirteitä, tummat hiukset ja tummat silmät. Yllättävän yleisiä tässä maassa. Juomme kahvit kahvilassa, jossa Klaun kaveri työskenelee. Koska olen tuonut Ainon mukaan, käymme keskustelua englanniksi. Saksaa Klau ei osaa, eikä Aino unkaria. En toki voi moittia Klaun tai Ainon kielitatoa, olemmehan kaikki lingvistejä. Klau nimittäin opiskelee japania ja koreaa. Lisäksi hän puuu italiaa ja on opetellut suomeakin. Lupaudumme oitis yksityisopettajiksi. Pidän Klaussa erityisesti hänen maailmankatsomuksestaan, hän on kotimaataan, kieltään arvostava maailmankansalainen. Hän on töissä monikansallisessa yrityksessä ja käyttää siellä useita kieliä. Hänen suksunsa tulee Transilvaniasta, Unkarin Romanialle luovuttamalta alueelta. Nykyisin hänen perheensä asuu kaakkois-Unkarissa. Olemme siis kaikki kolme kotoisin "kaakonkulmalta". Puhumme pari tuntia, aika on kuitenkin heittää heipat. Pian taas nähdään.
 Ruuan valmistus Unkarissa ei ole juuri Suomea halvempaa. Hinnat ovat lähes Suomen tasolla, on siis venytettävä forinttia selvitäkseen halvalla. Herkkusienet ovat tarjouksessa, sylikokoisen leivän saa parilla sadalla forintilla, eli noin 80:llä sentillä. Syntyy makoisa ihme, sienikastiketta makaroonin ja pakastevihanneksien kera. Sitä söimme kaksi päivää. Leipä riittää molemmille hyvin ja siitä saa aamupalakin. Kahvinkeitintä asunossamme ei ole, eikä hienostunut kahvimakumme suostu alentumaan pikakahviin. Keitämme siis pannukahvia. Ostin tänään kirsikkatortut päiväkahvin painikeeksi. Pidän kirsikasta ja niin Unkarikin. Saksalaisvaikutteisela keskieurooppalaisella kulttuurialueella ei voi välttyä kirsikalla. Unkarilaiset ovat nerokuudellaan vieneet asian kokonaan uusiin ulottovuuksiin verrattuan slaaveihin ja germaaneihin. He ovat antaneet maailmalle lahjaksi pálinkan, Hapankirsikasta, päärynästä tai omenasta tislattu mojovasti potkaiseva pontikka, jota valmistetaan lain molemmin puolin. Olen nähnyt eräässä kirjassa kuvan unkarilaisesta sotilaasta itärintamalla toisessa maailmansodassa. Kuvassa honvéd on kehitellyt improvisoidun tislaamon sepän ahjosta ja säilykepurkista. Kyllä hätä keino keksii.
 Takaisin nykypäivään. Kuuntelen Kalotaszegin kansanmusiikkia tätä kirjoittaessani. Huomenna on ensimmäinen koulupäiväni. Olen valinnut vaatteet valmiiksi, pukeudun vanhaan raidoitettuun kauluspaitaan ja siniraitaiseen solmioon. Musta liivi ja tummansininen puvuntakki sopivat kokonaisuuteen. Budapest saattaisi olla otollinen paikka löytää uusi, hieman kevyempi huopahattu, kuin nykyiseni.
 Eräs asia pitää mainita vielä loppukevennykseksi. Tavara tekee onneliseksi, uskokaa pois. Nimittäin juustohöylä. Pestin turistikadulla Váci-utcalla on kaikien ylihinnotelluiden ravintoloiden, muotitalojen keskellä pieni pohjoismainen tuulahdus, Flying Tiger. Suomessa olen suhtautunut siihen krääsäkauppana, mutta täällä se on pelastus, kuin lahja korkeamman taholta. (Välihuomautus, kirjoittaja on siis ateisti). Köysimme sieltä nimittäin kauan kaipaamamme juustohöylän. Unkarissa sitä ei juuri (kai) tunneta, sillä kaikki myytävä juusto on viipaloitua ja kallista kuin kaviaari. Halvemmalla saisi isoja möykkyjä juustoa, ja nyt sen mahdollistaa tuliterä juustohöylä. Mukaan tarttui myös kaikkea muutakin kamaa, kuten torkkupeitto, kuorimaveitsi, (en näet osaa kuoria perunoita pelkällä veitsellä), kynänteroitin ja ruskea kouluvihko. Se sopii ruskean nahkasalkkuni kanssa kuin isä äitiin. Miten ihana sanonta.
 Nyt on aika sammuttaa kynttilät ja lukea Ainolle iltasatu. Toivon olevani huomenillalla hieman viisaampi kouluni suhteen. Meillä Karjalassa on vanhakansalla viisas ja paikkansapitävä sanonta tämän suhteen; Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato.

Ensimmäinen perjantai

Aamulla söimme nopean aamupalan majoituksessamme. Kitkerää pikakahvia ja paahtoleipää tuorejuustolla mansikkamarmelaadin kera. Pientä ylellisyyttä. Ystävällinen isäntä saa avaimensa takaisin ja riennämme Ainon kanssa vastaheränneen suurkaupungin syliin. Aluksi kaupunki on kuin talviunillaan nukkuva karhu, sitten karhu herää hiljalleen. Erzsebet körútilla on jo väkeä mutta ratikkaan mahtuu laukkuvuorineen. Matkaamme läpi keskustan Budan puolelle. Aino kysyy kärsikö Budapest niin kuin Dresden toisessa maalmansodassa. Vastaan kyllä, ainakin sen verran ja heti uudestaan 1956.

 Szabadság-híd eli "Vapauden silta". Rakennettu unkarilaisten maahantulon 1000-vuotishuumassa, kuten Sankareien aukiokin, 1896.

 Olemme asunnolla ajoissa ja kirjoitamme paperit, pienen selvittelyn jälkeen kaikki on kunnossa. Asuntomme sijaitsee Bertalan Lajosin kadulla, ylimmässä kerroksessa. Makuuhuoneesta näkyy Gellért-vuori ja Citadella, sekä jokin Tylypahkaa muistuttava oppilaistos. Lähdemme kaupungille tekemään tarvittavia ostoksia kodin perustamista silmällä pitäen. Pyykinpesuainetta, ruokaa ja muuta. Asiat maksavat enemmän kuin kotona, joten nippu forintteja laihtuu nopeasti. Näemme matkalla kauniin kylpylähotelli Gellértin, joka valmistui kaksoismonarkian viime kuukausian 1918. Nyt se seisoo ylväänä reliikkinä muistona suurvalta-ajoista. Szabadság híd, eli Vapauden sillan jälkeen jäämme pois kauppahallin edessä, jossa kansallispukuun pukeutunut tyttö mainostaa erityisen unkarilaista ravintolaa. Oletan puvun olevan Kalocsan alueen puku, en ole varma. Kaunis se on joka tapauksessa.
  Syömme rasvaiset lángosit ja suuntaamme kaupungille. Ohitamme vitéz Horthy Istvánin muistotaulun matkalla Kalvin térille, josta jatkamme ratikalla ohi tulevan yliopistoni. Pitkän kävelyjen, kauppojen, raha-automaattien jälkeen palaamme asunnollemme kahville. Käymme vielä iltakävelyllä Tonavan varrella. Matkaa kiertyy yhtäkkiä monta kilometriä ja sitten nukkumaan. Ikkunasta näkyy Citadella ja Vapaudenpatsas, nukahdan sitä ihaillessani.

Iltainen näkymä Tonavalle, etualalla St.Gellértin kylpylähotelli ja taustalla Gellért-vuorella vapaudenpatsas. Luulitko tosiaan, että ainut oikea on New Yorkissa?

Kvanttihyppy

Ei uskoisi, mutta täällä ollaan.


Loppua kohden vauhti kiristyy aina. Niin nytkin. Viimeisinä viikkoina kaikki on tuntunut kiihtyvän kohti elämän nolla pistettä. Muutto, järjestelyt ja lisää järjestelyjä toisensa perään. Unohtuiko jotain, perkele. Kyllä. Kirjoitetaanpa lista, taas unohtui. Ei saata... Uusi lista. Sitten avaimien luovutus, viimeinen vilkaisu olan yli vanhaan kämppään, siihen josta niin me kaikki kolme niin pidimme. Sekin on jo saanut uudet asukkat. Sitten muutto anoppilaan ja piinaa, lisää piinaa. Kiihtyminen hidastuu, ei. Miksi juuri nyt. Sitten tulee äkisyvää.
  Auto ajaa pihaan, juuri kun matkalukut saadaan pakattua ja kalavaalla tasapainoisiksi punnittua. Autosta nousee ystävällinen ja vasta eksynyt mies, ystäväni Timo. Inkeriläinen, heimoveli, äyrämöinen. Katson häntä karjalaisena, raja on heimojamme erottanut, mutta ystävyys on jälleen yhdistänyt. Halaan anoppia ja toivon hänen kestävän eromme. Halaan Emmaa, Ainon pikkusiskoa, joka on minullekin kuin oma rakas sisko. Hänen kaveriaan Myrskyä, johon tutustuin vasta äsken. Reippaalla puhetyylillään ja olemuksellaan Myrsky teki minuun vaikutuksen. Harmi, että ehdimme tapaamaan vasta puolen vuoden päästä. Paiskaan kättä Ainon veljen, Mikon kanssa. Toivotan hänelle kaikkea hyvää. Sitten on aika, nostamme laukkumme kantoon ja lähdemme. Nyt se hetki on viimein koittanut, enkä tiedä olenko valmis.
 Matka lentokentälle sujuu lupsakoiden tarinoiden merkeissä. Aikaa on riittävästi ruuhakssa istuskeluun, eikä aika käy pitkäksi Timon juttuja kuunnellessa. Pidän hänen kuuntelemisesta ja Aino myös. Siksi tutstuimmekin Timon kanssa, olimme kolleegoita ja juttelimme niitä näitä. Etupäässä juttumme keskittyivät inkeriläisten historiaan, Neuvostoliittoon, Stalinin aikaan, kolhooseihin, suunnitelmatalouteen ja slaavilaiseen kulttuuriin ylipäätään. Timon olen usein voinut kuvitella toisenlaisessa ympäristössä päässeen kansakoulua pidemmälle, vaikka yliopistoon saakka. Hännellä on mielestäni historijoitsijan silmää tutkia asioita. Luvuissakin hän on tarkka; 50 000 inkeriläistä tuotiin, ei päästetty, vaan tuotiin Suomeen Jatkosodan aikana. Niistä 8000 jäi Suomeen tai onnistui välttymään palautuksilta, etupäässä isäntäperheisiin jääneitä pieniä lapsia tai onnekkaita Ruotsiin paenneita. 42 000 "palautettiin", se on liian kylmästi sanottu. Nuo neljäkymmentäkaksituhatta vietiin Vainikkalan kautta suoraan Siperiaan, ja mihin sinne? Komiin, Vorkutaan, kuka hitto osaa edes sanoa, missä käsittämättömän kaukana nuo kuolemanleirit olivat. Niin kaukana, ettei ihmismieli käsitä.
 Saavumme lentokentälle ja kiitämme Ainon kanssa Timoa suklaarasialla. Löydämme matkatavaranjättöpaikan Norwegianin tutun kyltin alta. Paikka osottautuu nopeasti itsepalvelupaikaksi. Hämmentävää, kun saamme hihnan pyörimään, mutta laukku ei kuitenkaan liiku. Syntyy pieni paniikki. Onneksi yhtiön ystävällinen työntekijä rientää apuun ja laukku saadaan kuormaan. Kiittäisin tässä nimeltä tuota kauniisti hymyilevää avuliasta ihmistä, mikäli olisimme esittäytyneet.
 Helsinkiläisissä vihaan ehdottomasti kiirettä, pikimiten sen pakonomaista ylläpitämistä. Olemme turvatarkastusken jonossa purkamassa käsimatkatavaroitamme ja henkseleitämme. Takanani eräs herrasmies on kovasti huolissaan tarkastuksessa käytettävien muovilaatikoiden riittävyydestä. Otan itselleni naapurijonon pinosta, jossa niitä tuntuu riittävän, neljä laatikkoa. Hän ei kykene samaan ja riehaantuu, kun ei löydä laatikoita mistää. Neuvon, ei auta. Pyydän rauhoittumaan, hän kimpaantuu. Käsken rauhoittumaan, käy päinvastoin. Lopulta eräs lentokentän työntekijä tuo vinon pinon laatikoita ja ystävämme saa myös tarpeekseen. Lausahadan muutaman hiljaisen unkarin kielisen manauksen: Jumalan hevonen sinua naikoon...
 Koneessa kaikki sujuu hyvin. Yritän kirjoittaa, mutta akku on loppumassa. Ajattelen nukahtaa, mutta joudun tekemään tilaa vessaan pyrkivälle Ainolle. Joudun pyytämään vieressäni istuvaa naista nousemaan. Pyydeltyäni anteeksi, päädymme keskustelemaan lingvistiikasta. Kappas vain. Olemmekin kielitieteilijöitä koko penkkirivi, minä, Aino ja Luciaksi esittäytynyt argentiinalainen nainen. Lucia on juuri saanut valmiiksi tohtorityönsä, joten tunnen itseni kandidaattian vain kapiseksi fuksiksi. Keskusteluamme ei tunnu koulutuseromme haittaavan. Englantini kangertelee, sillä se on yhteisistä kielistämme paras. Luciakin osaa saksaa, enkä minä puhu espaniaa. Aika kuluu nopeasti. Aino palaa ja nukahtaa, mutta lopuksi me kaikki ihailemme Budapestin valoja koneen ikkunasta. Etupenkillä istunut kovaääninen pikkutyttökään ei käy enää hermoilleni, kun hän on vaihtanut kielensä englannita unkariin keskustellessaan isäsnsä kanssa. Kone karauttaa maihin ja pääsemme purkautumaan, viileän tuulen puhaltaessa pusztalta, lähinnä karjaporttia muistuttavaan aitojen ja porttien muodostaman viidakon läpi terminaaliin. Moinen paapominen, porttien availu ja ihmiskarjan eteenpäin paapominen tuntuu hassulta. Muistellessani Unkarin historiaa ja maaorjuutta, keksin nopeasti selityksen. Tässä maassa ihmisiä, rahvasta on melkein aina ohjattu kuin karjaa. Kunhan pysyvät ruodussa ja nostavat perunaa.
 Jälkifeodaalisuus sikseen ja bussilla kaupunkiin. Lipunmyyjät ovat sympaattisia ja pulleita ihmisi. eräs heistä puhuu vähän suomeakin myydessään liput meille Budapestin keskustaan. Saavumme viimeinkin kaupungin sydämmeen, Deák Ferenc térille, siitä ruokapaikan kautta nukkumaan. Ensimmäisen illallisemme syömme Oktogonin Burger Kingissä, vaikka naapurista olisikin saanut laadukasta kalaruokaa. Julkisen liikenteen lippuja saamme etsiä. Lähinä huonoon näköömme vedoten löydämme toimivan automaatin vasta Deákilta metrotunnelista. Opiskelijalippu 3450 forinttia, eli vähän yli 10 euroa. Eräs koditon tarkastaa automaatin vaihtorahalaarin tarkkaan käyntimme jälkeen. Mielessäni pyörii Unkarin hallituksen hiljattain kodittomuuden kriminalisointi, ei näytä toimivan. Ja mihinkä he kaikki menisivät. Patjoilla nukkuvia ihmisiä on kaupungissa joka puolella. Mekin käymme nukkumaan. Andrássy út 37, siellä nukumme ensimmäisen yömme Budapestissä.
 Aamulla olen hämmentynyt, nyt se on tapahtunut. Minä olen oikeasti täällä.