Budapestissä on paljon porukkaa, sen olen todeksi huomannut.
Nousen melkein joka aamu ruuhka-aikaan raitiovaunuun 47 tai 49. Numerolla ei ole väliä, sillä molempien pääteasema on Deák Ferenc tér. Ihmisiä on raitiovaunussa jo valmiiksi kuin Saipan pelissä, kuten kotiseudullani sanotaan. Silloin tällöin sattuu syntymään keskustelua kanssamatkustajien kanssa. Yritän olla kohtelias, sillä onhan epäkohteliasta kaltaiselleni herrrasmiehelle istua, kun vieressä ikäihminen joutuisi seisomaan. Kerran tarjosin eräälle vanhalle herralle penkkiä ja tämä vastasi hymyillen itävaltalaisella korostuksellaan, Bitte, setzen Sie doch. Seison siis usein koko varttituntisen matkan. Tänään tosin tein poikkeuksen ja kävelin kotiin. Aikaa kului mieluisat 26 minuuttia, vastatuulesta huolimatta.
Budapest on ihmisten kaupunki, kohtaamispaikka. Kuvittelen mielessäni itseni menneisyyteen, aikaan jolloin Szabádság-silta valmistui. Ihmisiä saapui ympäri laajaa kaksoismonarkiaa pääkaupunkeihin, Wieniin ja Budapestiin. Mistä kaikkialta, Transilvaaniasta, Bukoviinasta, Galitsiasta, Dalmatiasta, Pustalta, Tonavan varsilta laivoilla, junilla, jalan. Ne, joilla oli mahdollisuus. Niin nytkin, jos on mahdollisuus, sitä ei kannata jättää käyttämättä, kun on kyse Budapestistä.
Haluaisin omistaa silloin tällöin lyhyen tekstin ihmisille, joita olen täällä tavannut. Muutamia henkilöitä haluaisin kuvata tekstissäni, sillä heistä moni on tehnyt minuun vaikutuksen jo ensitapaamisella. Lisää aion kirjoittaa aina sitä mukaa kun opin heistä lisää.
Aloitan kronologisesti saksalaista järjestelmällisyyttä silmälläpitäen eräästä kaimastani Pohjois-Saksasta. Tapasimme heti ensimmäisellä luennolla. Istuin luentosalin ikipenkille ja katselin ihmisiä ympärilläni. Vierelläni istunut amerikkalainen ei puhunut unkaria eikä saksaa. Vaihdoin kielen englanniksi ja yllätyin kun hän kertoi asuneensa Kolozsvárissa ja puhuvansa sujuvaa romaniaa. Olin vaikkuttunut. Nathalieksi esittäytynyt nainen kertoi eläköidyttyään opettajan virasta muuttaneensa Budapestiin ja opettavansa englantia yksityistunteina. Kännyn ympäri, kun tummahiuksinen nuorimies istuu viereeni. Hän tulee Oldenburgista Hampurin länsipuolelta ja esittäytyy Jonakseksi. Mikä sattuma! Hän opiskelee historiaa, minä rakastan sitä. Hän käärii sätkiä, minä poltan tuppakani piipussa. Hänellä on kahdeksas vuosi, minulla kolmas. Kummaankin tulevaisuus on yhtä epäselvä. Oluttuopin eli korsón äärellä on mukava jutella tämän kaverin kanssa. Hyvää ryyppyseuraa ei ole koskaan liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti