Arvoisat lukijat!
Luin Suomessa vielä oleillessani ja vielä eräällä makeahkolla einestehtaalla työskennellessäni erään mieleen painuneen kirjan. Heikkisen Jani keksi aikoinaan koota yksiin kansiin suomalaisten kirjailijoiden Budapestissä heränneistä ajatuksista, intohimoista, pettymyksistä ja rakkaudesta kaukaisiin kielisukulaisiimme. Heimoveri on vettä sakeampaa. Kirjan lukukokemus sekoittuu soodaveden tavoin punaviiniin oman kokemukseni kanssa Unkarin pääkaupungista. Täällä on historiaa joka neliömetrillä. Történelmet a minden negyedméteren. Sen suorastaan haistaa. Gellért-hotellin ja Millenium-juhlan rakennuttamat rakennukset, sillat ja bulevardit. Marmoritotaulut talojen seinillä on omistettu jollekin, täällä eli, teki elämäntyönsä, kohtasi loppunsa proletaaridiktatuurin, nuoliristiläisten käsissä tai joutui ÁVO:n pidättämäksi. Ajatella, jos tämän kaupungin jokanen tiili osaisi puhua. mitä ne kertoisivat? Aateliston ja yläluokan suuruudesta ja loistosta. Kahvia, leivoksia ja kuohuviiniä salongeissa ja hotelleissa, silloin kun apostolinen kuningas ja keisari määräsi maailmanjärjestyksen ja proletariaatti hautoi erään juutalaisen kauppiaan pojan mielessä. Tiedätte varmasti kehen viittaan, siihen kaljupäähän. Sitten hyppäämme valtionhoitaja Horthyn Suur-Unkariin, joka joutui tyytymään Trianonin pakkorauhan rajoihin ja huonoon diiliin Aatun kanssa. Miekat taottiin valmiiksi murtamaan Trianonin rautakahleet ja unkarilaisten saappaat marssivat Kolozsvárin kaduilla. Unelma entisen kunnian ja suuruuden paluusta haihtui joukkohautojen savuihin ja itärintaman hyytäviin tuuliin. Kun pöly ja kalmanhaju oli väljähtänyt, Moháchin tuho ei ollut mitään verrattuna vuoden 1945 "muka vapautumiseen". Sitten se kaljupää tuli ja pani neukkulan pystyyn. Sitten piti pelätä ja epäillä, kaikkea mikä liikkui. Joku sai tarpeeksi ja huomasi, ettei ole yksin. Kansa huusi vapautta ja saapui punainen myrsky. Silti ne olivat niin rohkeita. ne, joiden jalanjäljille on paljastettu marmoritaulu. Ne eivät olleet sellaisia, jotka nousivat kiväärein ja repuin junaan kesällä 1914 tai 1941, vaan sellaisa, joiden koulu- tai työmatka keskeytyi kuuntelemaan sanaa Petöfistä ja katsomaan, kun punatähti leikattiin tylsällä linkkuveitsellä puna-viher-valkeasta isänmaallisista väreistä. Ne tarttuivat kaikkeen, mikä ampui ja uskoivat hetken vapauteen. Sellaiseen vapauteen, jota ei historia heille suonut, vaan pidättää sitä edelleen. Tuo vapaudentahto ´ja elämänrakkaus kuoli katkserasti telaketjujen tansssivan Czárdásin soidessa Varsovan liiton yhteisymmärryksen ja sosialismin vallitessa. Vuoden 1956 huutavat muistot katosivat tuhkanaan tuuleen ja jäivät kummittelemaan Trabanttien siniseen savuun. Sitten Trabi-järjestelmä tukehtui omaan saasteeseensa ja yritettiin jotain uutta. Lopetan monologiani masentavan lakonisesti. Loput me jo tiedämmekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti