Torstaina 6. kesäkuuta aimme arvon vieraiksemme Koti-Suomeesta erään tuttavani reserviläis- ja historianharrastajapiireistä, Oksmannin Jarin ja poikansa Akin. He saapuivat omalla autollaan, vetettyään matkalla pari vuorokautta matkustaen koko Baltian, Puolan ja Slovakian läpi tänne Unkariin. Parkkipaikan selvittäminen tuntui pian osoittautuvan mahdottomaksi tehtäväksi, mutta onneksi ystävällinen parkkipirkko osasi nevuoa meitä, kun kauniisti kysyimme. Juotuamme päiväkahvit, päätimme kiivetä kuntoamme koitellen Gellért-vuorelle. Matkalla törmäsimme ohimennen itse Suomen suurlähettilääseen. Mäeltä palatessamme poikesimme hakemassa muutaman oluen ja viinipullon. Olimme varanneet vieraille valmiiksi eineksiä jääkaappiimme, josta valmistui illaksi maittava pörkölt, eli unkarilainen lihamuhennos. Pilkoin sekaan vähän szalonnaa antamaan lisää makua, kun ohje niin sitä suositteli. Sehän toimi hyvin, etenkin kun ruokaa valmistaessa kuuntelee Szászcsávasin orkesteria:https://www.youtube.com/watch?v=fGHgRmnsDzQ Nautimme viiniä ja pörkölttiä suunnitellen seuraavan päivän ohjelmia.
Matkalla Gellért-mäelle pysähdyimme huvilan luona, jossa toimi II. maailmansodan aikana Ruotsin kuningaskunnan suurlähtystö. Täältä käsin kuuluisa Raol Wallenberg pelasti lukuisien Unkarin juutalaisten hengen. Wallengerin jalanjäljillä siis...Perjaintaina kävin aamulla tutustuttamassa vieraani opinahjooni ja siten myös suomalais-ugrilaiseen oppituoliin. Perjantaiaamu ei ole järin vilkasta aikaa, mutta onneksi paikalle osunut herttainen marinopettajaame päästi meidät vilkaisemaan kirjastoamme ja sain esitellä heille muutaman teoksen ja sugrikielen puhuma-alaueen kartalta. Joimme päiväkahvit yliopiston sisäpihalla ja johdatin seurueemme katsomaan Radiotaloa, erästä vuoden 1956 kansannousun ikonista tapahtumapaikkaa. Kuljimme vielä komean Kansallismuseon aidanviertä pitkin katuja katsellen. Iltapäiväksi suuntasimme kylpemään Gellért-kylpylään, jossa ei olekaan ennen tullut käytyä. Harmitti vain, ettei Aino jaksanut tulla mukaan, olisi varmasti pitänyt tästä paikasta. Altaita olis useita, kylmiä ja kuumia, säähän sopien. Olihan ilman lämoötila lähellä kolmeakymmentä. Ulkoaltaista suurimmassa sai tuntea meren aaltojen simulaation aina tasatunnein. Suomalainen saunakin löytyi kylmine kylpytynnyreineen pihan perältä. Hienona loppuhuipennuksena kävimme uimalakkia vuorotellen pulahtamassa hienossa sisäaltaassa, jonka yllä koristeellisten parvien ja pylväiden päällä paljastui aurinkoinen taivas avatun lasikaton takaa. Kerrassaan hieno kokemus. Gellért-kylpylää haluan suositella kaikille historiaan hurahtaneille, sillä se on oikea art deco-henkinen suklellus kaksoismonarkian wanhaan hywään aikaan.
Kylpylän jälkeen kävimme syömässä paikallisessa liharuokapaikassa, jonne emme Ainon kanssa ole kahdestaan vielä uskaltautuneet. Paikallinen shaslik oli erinomaista. Sellainen makoisa hemmottelupäivä. Mukavana muistona kylpylästä jäi eräs virolaisseurue, joka kanssa pääsin haastelemaan viroksi. Heistä oli varmasti outoa kuulla olevani suomalainen, joka puhuu melkein kuin toisena äidinkielenään viroa (Huom. kirjoittajan oma kehu se tässä vaan haisee!), joka harjoittelee Karpaattien altaassa unkarintaitoaan. Tässäkin eräs asia, jota kovasti ikävöin täällä Unkarissa. En juuri ikävöi kotiin, vaikka kotimaani onkin Suomi. Ikävöin viron kieltä ja sen käyttöä. Helsingissä pääsin puhumaan sitä lähes päivittäin niin opiskelun kun työni lomassa. Täällä olen silloin tällöin päässyt juttelemaan vironlehtorimme kanssa. Onneksi Herra Professorimme piti kerran viikossa Viron kulttuurihistorian luentojaan, joten mu kallis eesti keel ei tõesti ole ära surnud.
Oksman paljasti minulle olevansa suuri operettien ystävä ja unkarilaisen operettisäveltäjä Imre Kálmánin suuri fani. En ollut valitettavasti aiemmin kuullut koko kaverista, mutta otin hänestä selvää ja varasin liput perjantai-illaksi Budapestin Operettiteatteriin. Operetti Liliom ei ollut Kálmánin käsialaa, vaikka oli aluperin kirjoitettu Unkarissa jo 1909. Esitys tuntui kuitenkin mukailevan eniten 40-luvulla valmistunutta amerikkalaisohjaustaan. Mukavana lisänä huomasimme englanninkielisen tekstityksen, joka hejastettiin näyttämön yläpuolella riippuvaan tauluun. Olinhan kuitenkin seurueesta ainoa, joka ymmärsi esityskieltä. Musiikki oli niin loistava kuin se elävänä olla ja osaa. Ennen kaikkea, teatteri itsessään oli upea sisustukseltaan. Olihan se rakennettu jo Franz Josefin hallintoaikana.
Teatterin portaikko.Lauantaina päätimme suunnata tien päälle ja kohti Balatonia. Pysähdyimme aluksi Siófokissa, joka on Kálmánin syntymäkaupunki. Vanhan asemarakennuksen edessä onkin sievä puistopavilionki, jossa itse mestari istuukin, patsaana tietenkin, sillä herra Kálmán siirtyi ajasta ikuisuuteen jo vuonna 1953. Hauska elävä piirre muistomerkissä on se, kun pavilionkiin ihmettelevä turisti astuu, laukaisee liikkeentunnistin Kálmánin säveltämän csárdásin. Siófokissa söimme lounaan ja jatkoimme eteenpäin kohti Keszthelyiä ja Balatonin länsipäätä. Ainon kanssa katselimme toiveikkaina ympärille, sillä olemme valmistelleet heinäkuun puolelle parin yön pyörämatkaa niin kutsutun pikku-Balatonin ympäri. Lähdemme Balatonfürendistä Siófokiin ja ylitämme järven Tihányin niemen kohdalta. Mutta siitä sitten tarkemmin, kun ehdimme sinne asti.
Vähän ennen Keszthelyiä kastaudumme viileään ja sameaan Balatoniin. Jäven syvin kohta on kuitenkin vain muutamia metrejä ja kaukaa se näyttää vihreältä. Ilmankos sitä kutsutaan saksaks Plattenseeksi. Keszthelyissä ihailemme kauniita rantamaisemia ja sattamaan saapuvia laivoja. Uimaranta on maksullinen, mikä on aivan normaali keskieurooppalainen käytäntö. Vanha komea hotelli rannan tuntumasssa on ollut kai tyhjillään koko sodanjälkeisen ajan. Ehkä komea talovanhus saa vielä joskus uuden elämän. Käymme myös ihastelemassa Festeticsin palatsia, joka on yllättävän samanlainen kuin jo aiemmin meille tutuksi tullut Gödöllőn linna. barokkia parhaimmillaan. Kokonaisuudessaan ajomatkaa kertyi illalla myöhään kotiinpalattuamme liki 400 kilometriä. Sama matka ylettyisi helposti Pestistä (Budapest puhekielessä) moneen naapurimaan pääkaupunkiin tai
Keszthelyin kauniita rantamaisemia.Sunnuntaina päätimme myös lähteä tien päälle, mutta tällä kertaa paljon lähemmäs. Suuntasimme Pestistä pohjoiseen Hollókőn kylämuseoon, joka on eräs Unkarin UNESCOn maailamnperintökohde. Kyseessä on hyvin säilynyt ja säilytetty palóc-heimon kylämuseo Ylä-Unkarin ylängöllä. Palócit ovat slaavilaistausta heimoa, joka on aikojen saatossa sulautunut unkarilaisiin, mutta heidän kansanperinteessään ja murteessaan on voimakas slaavilainen vaikutus.
Matkalla pohjoiseen törmäsimme tämännimiseen kylään. Vitsi on siinä, että unkariksi jobbágy tarkoittaa maaorjaa.
Näkymä pohjoiseen Hollókőn rauniolinnasta pohjoiseen Slovakian suuntaan. Tuolta ne mongoolitkin aikanaan tulivat...Perillä suuntaamme ensiksi Hollókőn linnan luokse, joka on rakennettu jo 1200-luvulla joskus mongoolihyökkäysen eli unkariksi tatárjárásin aikoihin. Linna on romuttunut turkkilaisten jätettyä sen Habsburgeille 1600-luvun lopulla. Linnan pihalla on meneillään mielenkiintoinen taistelunäytös. 1600- ja 1700-luvun vaatteissa pyörii rahvasta kunnes kova tykinlaukaus ilmoittaa Rákóczi Ferenc II. vapaustaistelun (1707-1711) alkaneen. Vähän aikaa tapellaan ja Habsburgien lippua kantavat valkotakkiset ja kolmiolakkiset "itävaltalaiset" saavat unkarilaisilta linnan puolustajilta kylmää kyytiä. Huvittava esitys. Pääsen itse otattamaan itsestäni kuvan käsissäni Habsburgien musta-keltaisen lipun (ei siis SaiPan lipun!!!) kanssa. Olenhan paatunut monarkisti, sillä panslavinismi
Pikkuinen kylä mäenrinteessä tummuneineen puurakenteineen ja valkoiseksi rapattuineen taloineen on hellyttävän periunkarilainen näky. Paikkahan on siis täysi turistimesta, eikä kovin uskottava vanhaksi kyläksi, mutta sievä se on. Maistelemme paikallisia herkkija kyläravintolassa ja muutamia viinejä viinikellarissa. Mielestäni sievän esityksen Hollókőn kylästä, jokna nimi tarkoittaa "Korpin kiveä", tarjoaa tämä video, jossa lauletaan kaunista vanhaa unkarilaista kansanlaulua, "repülj madár repülj":https://www.youtube.com/watch?v=apE1n63ZhMQ Eräs talo on ovikylttinsä mukaan "tanssitalo". Sisällä meille paljastuu melkoinen kokoelma unkarilaisia kansallispukuja ja kansantansseja esittäviä kuvia. Ystävällinen Atilla, joka pitää näyttelyä, myy huokeaan hintaan isä-Oksmannille Székelymaassa tehdyn huopahatun. Székelyt ovat Transilvaniassa asuva unkarinkielinen heimo, jonka alue historiallisesti kuuluu Unkariin, mutta siirtyi Trianonin rauhansopimuksessa vuonna 1920 Romanialle. Alueella asuu nykyään liki miljoonapäinen unkarinkielinen vähemmistö. Ystävällisen Atillan kanssa vaihdamme muutaman sanan vertaillen suomalaisia ja unkarilaisia kansallispukuja. Mukava kohdata ihmisiä, joilla on samoja harrastuksia. Kotimakalle suuntaamme auringon laskiessa. Viikolopun paluuliikenne on tukkinut moottoritien, joten suunnistamme kyläteitä myöten Gödöllön kautta takaisin Pestiin. Koukkaamme katsomassa Gödöllön linnaa, jossa kävimme Ainon kanssa helmikuussa.
Tiistaiaamuna pakkaamme yhdessä Oksammien autoon heidän kamppeensa ja muutamia meidän Suomeen lähteviä kamppeita. Mukaan pakkaamme uniformuni ja Ainolle hankitun székely-puvun. Niistä kirjoitan erikseen lisää.
Hyvää matkaa!Muutama päivän ehdimme levähtää ennenkuin seuraava seikallumme odottaa. Varasimme nimittäin Ainon kanssa Istanbulin loman, jonne lähdimme keskiviikkona 12. päivänä kesäkuuta. Tähän valmistauduimme vaitamalla rahaa valmiiksi Turkin liiroiksi ja juomalla suosikki kahvilassamme, Váci utcan Cafe Freissa turkkilaiset kahvit. Onneksi kadulla parveilevat, tai siis näin kesällä yli äyräidensä tulvivat turistilaumat eivät ole löytäneet ihan aikki ainakaan, mukavaa saksakielistä nimeä kantavaa viihtyisää kadunkulman kahvilaa, jonka sinivihreä tapetti saa vieraansa kuvittelemaan itsesä sikarinsavuiselle ja charlestonin täyttämälle 1920-luvulle.
Török kávé eli turkkilainen kahviPs. Tätä kirjoittaessani olemme jo palanneet Istanbulista koti-Unkariin, joten tarina jatkuu tuotapikaa.
Pps. Kesä on tehnyt tuloaan jon jonkun aikaa ja tätä kirjoittaessani olen jo perin vakuuttunut aktuaalisesta tarpeestani hankkia pöytätuuletin, sillä vaikka istun läpituulettuvassa kämpässämme työpöydän ääressä, kalsarit jalassa, hikoilen kuin pieni sika. Mahdollisia mielikuvia pahoittelen.
