Kvanttihyppy

Ei uskoisi, mutta täällä ollaan.


Loppua kohden vauhti kiristyy aina. Niin nytkin. Viimeisinä viikkoina kaikki on tuntunut kiihtyvän kohti elämän nolla pistettä. Muutto, järjestelyt ja lisää järjestelyjä toisensa perään. Unohtuiko jotain, perkele. Kyllä. Kirjoitetaanpa lista, taas unohtui. Ei saata... Uusi lista. Sitten avaimien luovutus, viimeinen vilkaisu olan yli vanhaan kämppään, siihen josta niin me kaikki kolme niin pidimme. Sekin on jo saanut uudet asukkat. Sitten muutto anoppilaan ja piinaa, lisää piinaa. Kiihtyminen hidastuu, ei. Miksi juuri nyt. Sitten tulee äkisyvää.
  Auto ajaa pihaan, juuri kun matkalukut saadaan pakattua ja kalavaalla tasapainoisiksi punnittua. Autosta nousee ystävällinen ja vasta eksynyt mies, ystäväni Timo. Inkeriläinen, heimoveli, äyrämöinen. Katson häntä karjalaisena, raja on heimojamme erottanut, mutta ystävyys on jälleen yhdistänyt. Halaan anoppia ja toivon hänen kestävän eromme. Halaan Emmaa, Ainon pikkusiskoa, joka on minullekin kuin oma rakas sisko. Hänen kaveriaan Myrskyä, johon tutustuin vasta äsken. Reippaalla puhetyylillään ja olemuksellaan Myrsky teki minuun vaikutuksen. Harmi, että ehdimme tapaamaan vasta puolen vuoden päästä. Paiskaan kättä Ainon veljen, Mikon kanssa. Toivotan hänelle kaikkea hyvää. Sitten on aika, nostamme laukkumme kantoon ja lähdemme. Nyt se hetki on viimein koittanut, enkä tiedä olenko valmis.
 Matka lentokentälle sujuu lupsakoiden tarinoiden merkeissä. Aikaa on riittävästi ruuhakssa istuskeluun, eikä aika käy pitkäksi Timon juttuja kuunnellessa. Pidän hänen kuuntelemisesta ja Aino myös. Siksi tutstuimmekin Timon kanssa, olimme kolleegoita ja juttelimme niitä näitä. Etupäässä juttumme keskittyivät inkeriläisten historiaan, Neuvostoliittoon, Stalinin aikaan, kolhooseihin, suunnitelmatalouteen ja slaavilaiseen kulttuuriin ylipäätään. Timon olen usein voinut kuvitella toisenlaisessa ympäristössä päässeen kansakoulua pidemmälle, vaikka yliopistoon saakka. Hännellä on mielestäni historijoitsijan silmää tutkia asioita. Luvuissakin hän on tarkka; 50 000 inkeriläistä tuotiin, ei päästetty, vaan tuotiin Suomeen Jatkosodan aikana. Niistä 8000 jäi Suomeen tai onnistui välttymään palautuksilta, etupäässä isäntäperheisiin jääneitä pieniä lapsia tai onnekkaita Ruotsiin paenneita. 42 000 "palautettiin", se on liian kylmästi sanottu. Nuo neljäkymmentäkaksituhatta vietiin Vainikkalan kautta suoraan Siperiaan, ja mihin sinne? Komiin, Vorkutaan, kuka hitto osaa edes sanoa, missä käsittämättömän kaukana nuo kuolemanleirit olivat. Niin kaukana, ettei ihmismieli käsitä.
 Saavumme lentokentälle ja kiitämme Ainon kanssa Timoa suklaarasialla. Löydämme matkatavaranjättöpaikan Norwegianin tutun kyltin alta. Paikka osottautuu nopeasti itsepalvelupaikaksi. Hämmentävää, kun saamme hihnan pyörimään, mutta laukku ei kuitenkaan liiku. Syntyy pieni paniikki. Onneksi yhtiön ystävällinen työntekijä rientää apuun ja laukku saadaan kuormaan. Kiittäisin tässä nimeltä tuota kauniisti hymyilevää avuliasta ihmistä, mikäli olisimme esittäytyneet.
 Helsinkiläisissä vihaan ehdottomasti kiirettä, pikimiten sen pakonomaista ylläpitämistä. Olemme turvatarkastusken jonossa purkamassa käsimatkatavaroitamme ja henkseleitämme. Takanani eräs herrasmies on kovasti huolissaan tarkastuksessa käytettävien muovilaatikoiden riittävyydestä. Otan itselleni naapurijonon pinosta, jossa niitä tuntuu riittävän, neljä laatikkoa. Hän ei kykene samaan ja riehaantuu, kun ei löydä laatikoita mistää. Neuvon, ei auta. Pyydän rauhoittumaan, hän kimpaantuu. Käsken rauhoittumaan, käy päinvastoin. Lopulta eräs lentokentän työntekijä tuo vinon pinon laatikoita ja ystävämme saa myös tarpeekseen. Lausahadan muutaman hiljaisen unkarin kielisen manauksen: Jumalan hevonen sinua naikoon...
 Koneessa kaikki sujuu hyvin. Yritän kirjoittaa, mutta akku on loppumassa. Ajattelen nukahtaa, mutta joudun tekemään tilaa vessaan pyrkivälle Ainolle. Joudun pyytämään vieressäni istuvaa naista nousemaan. Pyydeltyäni anteeksi, päädymme keskustelemaan lingvistiikasta. Kappas vain. Olemmekin kielitieteilijöitä koko penkkirivi, minä, Aino ja Luciaksi esittäytynyt argentiinalainen nainen. Lucia on juuri saanut valmiiksi tohtorityönsä, joten tunnen itseni kandidaattian vain kapiseksi fuksiksi. Keskusteluamme ei tunnu koulutuseromme haittaavan. Englantini kangertelee, sillä se on yhteisistä kielistämme paras. Luciakin osaa saksaa, enkä minä puhu espaniaa. Aika kuluu nopeasti. Aino palaa ja nukahtaa, mutta lopuksi me kaikki ihailemme Budapestin valoja koneen ikkunasta. Etupenkillä istunut kovaääninen pikkutyttökään ei käy enää hermoilleni, kun hän on vaihtanut kielensä englannita unkariin keskustellessaan isäsnsä kanssa. Kone karauttaa maihin ja pääsemme purkautumaan, viileän tuulen puhaltaessa pusztalta, lähinnä karjaporttia muistuttavaan aitojen ja porttien muodostaman viidakon läpi terminaaliin. Moinen paapominen, porttien availu ja ihmiskarjan eteenpäin paapominen tuntuu hassulta. Muistellessani Unkarin historiaa ja maaorjuutta, keksin nopeasti selityksen. Tässä maassa ihmisiä, rahvasta on melkein aina ohjattu kuin karjaa. Kunhan pysyvät ruodussa ja nostavat perunaa.
 Jälkifeodaalisuus sikseen ja bussilla kaupunkiin. Lipunmyyjät ovat sympaattisia ja pulleita ihmisi. eräs heistä puhuu vähän suomeakin myydessään liput meille Budapestin keskustaan. Saavumme viimeinkin kaupungin sydämmeen, Deák Ferenc térille, siitä ruokapaikan kautta nukkumaan. Ensimmäisen illallisemme syömme Oktogonin Burger Kingissä, vaikka naapurista olisikin saanut laadukasta kalaruokaa. Julkisen liikenteen lippuja saamme etsiä. Lähinä huonoon näköömme vedoten löydämme toimivan automaatin vasta Deákilta metrotunnelista. Opiskelijalippu 3450 forinttia, eli vähän yli 10 euroa. Eräs koditon tarkastaa automaatin vaihtorahalaarin tarkkaan käyntimme jälkeen. Mielessäni pyörii Unkarin hallituksen hiljattain kodittomuuden kriminalisointi, ei näytä toimivan. Ja mihinkä he kaikki menisivät. Patjoilla nukkuvia ihmisiä on kaupungissa joka puolella. Mekin käymme nukkumaan. Andrássy út 37, siellä nukumme ensimmäisen yömme Budapestissä.
 Aamulla olen hämmentynyt, nyt se on tapahtunut. Minä olen oikeasti täällä.