Tämän tekstin olisin halunnut kirjoittaa osaksi sarjaa "Tyyppejä Tonavan usvassa", mutta haluan kuitenkin nostaa tämän tapauksen kokonaan omaksi tarinaksi. Kirjoitan elämäntyylistä, ihmisestä ja eräästä valkoisesta kaupungista.
Aina silloin tällöin tapaa tyyppejä, jotka jäävät mieleen. Ja silloin tällöin haluaa varta vasten tavata jonkun mielenkiintoisen ihmisen. Minulle täällä on tapahtunut niin kahdesti. Löysin netistä kaksi unkarilaista, toisistaan poikkeavaa historian harrastajaa. Dánielin, joka harrastaa sotahistoriaa ja Érikin, joka harrastaa vintagea. Meillä kaikilla on omaperäinen, silti yhteneväinen kiinnostus historiaan. Etenkin, jos sen voi pukea päälleen. Olen ottanut yhteyttä molenpiin henkilöihin ja nyt olen tavannut heidät molemmat.
Tapasin Dánielin jo ensi kertaa pari viikkoa sitten, mutta hänelle omistan kokonaan oman tekstin. Tänään keskityn Érikiin.
Instagramissa profiililla Willian von Falckon löytyy Székesfehérvárilainen 25-vuotias sälli, joka on ehkä tyylikkäin koskaan tapaamani historian harrastaja. Oikealta nimeltään kaveri on Érik, hänen sukunimensä jätän mainitsematta hänen yksityisyyttään kunnioittaen. Olimme jutelleet facebookissa ja päätimme, että kyllähän meidän kahden vintagen ystävän tulee tavata. Hän kutsui minut ja Ainon Rákóczi útilla sijaitsevaan ja vuonna 1899 perustettuun Hauer-kahvilaan. Saimme molemmat kylmän hien nousemaan pintaan kun ajattelimme pukeutumista. Érikillähän on hienot vaatteet ja varmasti näytämme aivan tampioilta siellä hienossa paikassa. Ei minullakaan ole muuta vanhaa kuin vanha kauluspaita 50-luvulta ja lätsä samalta vuosikymmeneltä. Minun vintage-harrastukseni on etupäässä vanhaniaikaista arkipukeutumista. Ainolla paniikki oli tietenkin suurin. Päätimme kuitenkin mennä. Ja se kannatti. Paikka oli sisältä kuin aikamatka kaksoismonarkian salonkiin. Vastaan ulko-oven jälkeen tuli kohteliaasti tervehtivät tarjoilijat ja ihka oikean itävaltalaisen kreivin näköinen tyyppi. Érikn löysimme istumasta kahden viehättävän daamin kanssa. Kohteliaasti hän otti Ainon takin ja antoi tuolin. Kielimuuri vaivasi koko tapaamisemme ajan. Tytöt puhuvat erinomaisesti englantia Ainolle, kanssani he puhuivat unkaria. Érik kertoi pelkäävänsä englannin puhumista, vaikka on ammatiltaan tarjoilija. Yritin kääntää Ainolle kaiken minkä osasin tai ehdin. Kielen emme antaneet häitiä, vaan nautimme kahvista, seurasta ja ennen kaikkea upeista puvuista 1800-luvun alusta nykypäivään.
Érik kutsui meidät ystävällisesti käymään kotikaupungissaan Székesfehérvárissa, puhekielessä Fehérvárissa, eli "Valkokaupungissa". Seuraavana aamuna suuntasimme ratkalla kotipysäkiltämme Gárdony tériltä Kelenföldin rautatieasemalle, joka on... noh... Budapestin takapihalla. Ainolla on asemarakennuksesta kuva blogissaan, käykää katsomassa jos kiinnostaa. Lyhyesti kuvattuna uskon rakennuksen saaneen Budapestin piirityksen aikaan täysosuman ja se on parsittu kasaan ämpärillisellä laastia. Voitte kuvitella loput. Lippujen hinnoissa ei ole valittamista. Opiskelijaystävällisesti viikonloppuna junaliput ovat 33% halvempia. Kiitos M.á.v! Matka Fehérváriin taittuu nopeasti ja Érik on meitä jo asemalla vastassa. Tunnistan hänen hahmonsa jo kaukaa. Pyöreät silmälasit peittävät puolet hänen kapeista kasvoistaan. Päässään hänellä on englantilainen musta huopahattu ja päällään pitkä pomppa. Ruskea kauluspaita ja kravaatti pilkistävät neuleen alta. Päivä on kieltämättä kylmä, minullakin on kauluspaitani alla aluspaita. Érik kierrättä meitä kaupungilla. Hän näyttää meille polkupyöränsä rautatieaseman lyhtypylvääsen kahlittuna, itävaltalainen Puch vuodelta 1948. Puukahvat ja vanha dynamolamppu varastavat katseeni. Miten sievä voi kapppale vanhaa tekniikkaa ollakaan. Asemarakenus edustaa erinomaisesti sosialistista realismia ja samoin koo aseman seutu. Muistan, että kaupungin seudulla käytiin ankaria taisteluja vuodenvaihteessa 1944-45. Ystävämme johdattaa meidät kaupungin keskiaikaiseen keskustaan. Paljon hän osaakin kertoa kaupungin historiasta. Näemme teatterin, jossa itse Petöfi kävi ja kauniin kellon, joka esittää näytelmän kahden tunnin välein (käykää katsomassa kuva Ainon blogissa:) Tässä linkki videoon ihastuttavasta kellosta, joka "kertoo" tarinoita entisaikojen kuninkaista https://youtu.be/3Ex7LJj0DnY
Erään talon seivässä olevaa vaakunaa ihmetellessämme talon omistaja tulee avaamaan portin oven ja kutsuu meitä katsomaan taloa sisäpihan puolella ja toden totta, oven päällä on yli satavuotias käsinmaalattu Unkarin kuningaskunnan vaakuna. Omistaja johdattaa meidät vielä talon alakertaan, jossa on hänen kertoman mukaan toiminut piispan toimisto, ja itse asunnon olleen yläkerrassa.
Kierrämme ympäri kaupunkia ja käymme basilikan raunioilla, jonne monet Unkarin kuninkaat on haudattu. Täällä myös melkein kaikki kuninkaat aina Bélasta Lájos II.seen (tunnetaan suomeksi Ludwig II:) asti kruunattiin. Pyhä Tapani on myöhemmin siirretty alkuperäisestä haudasta uudempaan kryptaan.
Kävelemme kaupungin läpi lähteelle, josta pulppuaa kananmunalta haisevaa erittäin rautapitoista (huomaa ruosteenpunaisesta väristä!) mineraalivettä. Uskaltaudun maistamaan tuota "eliksiiriä" ja laitan sitä vieläpä tyhjään pulloonkin mukaan kotiin vietäväksi, jota myöhemmin kadun syvästi. Érikin koti on lähellä, 70-luvulla rakennettu kerrostalo eli panélház. Hän asuu pikkusiskonsa ja opettajana työskentelevän äitinsä kanssa asunnossa, joka on hänen omien sanojensa mukaan kuin sosialismin ajan kotimuseo. Museo Érikin huone kyllä on. Hänellä on paljon vanhoja esineitä, silmä- ja aurinkolaseja, vaatteita, kravaatteja, kirjoituspöytä 30-luvulta ja vielä vanhempi rautasänky. Pian hänen ystävänsä Sándor saapuu vieraaksemme ja hänen englannintaitonsa ansiosta Ainon viihtyvyys paranee. Érik on valmistanut herkullista irlantilaista muennosta illalliseksi ja pian siirrymmekin kapakkaan. Paikka on pieni, mutta viihtyisä. Guinnessiä alkaa upota monta tuoppia ja irkkumusiikkia soittavan bändin soitto vain kiihtyy. Huomaamme kreivin aikaan viimeisen junan lähtevän ja saamme kutsuttua taksin. Nopeasti kiidämme asemalle ja ehdimme junaan. Érik saattaa meidät aina laiturille asti. Sellainen pieni seikkailu Fehérvárissa.
Jälkiruokakahvit illan isäntä keittää sähköisellä kahvipannulla, joka on peräisin 1920-luvun lopulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti