Sumussa ja sateessa.

Ensimmäinen viikko on takanapäin.

Kaikki tuntuu aina aluksi vieraalta, tästä en tee poikkeusta. Eläminen vieraassa maassa vaatii totuttelua jonkin aikaa, pidemmäksi aikaa muuttavalle ehkä koko loppuelämänkin. Minulle se alkaa aina uudelleen. Juuri kun luulin tottuneeni uusiin toimintatapoihin, miten puhutella, miten toimia kaupassa, raitiovaunussa, vieraalla asemalla, nuorten tai vanhojen ihmisten kanssa, oliko tavallinen sipuli sittenkin punainen. Mitä kieltä puhun, unkaria, saksaa, englantia, viroa, jotain mongertavaa kantauralia. Kaikki tämä jaksaa yllättää minut yhä uudelleen ja uudelleen. En ehkä sopeudu koskaan, mutta kuluneesta viikosta olemme suoriutuneet mielestäni hyvin. Olen tyytyväinen.

Muuten, tuo sipulijuttu on tosi.
Meilläpäin tunnettu keltasipuli on unkariksi vöröshagyma, eli punasipuli. Hämmentävää, no mikä hitto on sitten punasipuli unkariksi!? Joko arvaat? No, se on lilahagyma, eli lilasipuli. Onneksi paikallisen vihannespuodin kyltit ovat selkeitä, enkä ole värisokea. Ainakaan vielä.

Puheen ollen uudesta naapurustostamme, emme olisi voineet olla onnekkaampia. Asumme ensinäkin Budan puolella, se on historiallisesti yläluokan aluetta, erossa Pestin porvarien ja työväen kiireellisestä aherruksesta vuolaan Tonavan takana. Nykyään boheemihenkinen Újbuda, jossa asumme on siisti ja melko edullinen asuinalue. Vuokrat eivät toki ole niin halpoja kuin vaikka Kispestin sosialismin aikana rakennetuissa lähiöissä, mutta halpoja kuppiloita on siellä täällä. Halpaa olutta, historiaa, jugend-tyyliä, siitä minä pidän. Asumme Tonavan ylittävän Szabadság-sillan edessä kohoavan Kylpylähotelli Gellértin edestä alkavan Bártok Béla útin lähellä. Aivan kulman takana on legendaarinen Hadik-kahvila, joka eli kulta-aikaansa sotienväilsinä vuosina. Viehättävä Béla-kuppila on kiehtovan esteettinen, mutta hinnoillaan pitää nuukan oluenystävän poissa. Aivan taloamme vastapäätä on sympaattinen Borpatika. Nimeen on somasti yhdistetty sanat patika, eli "apteekki" ja bor eli "viini". Paikka on vähävaraisten ja alkoholistien suosiossa, mahdun molempiin kategorioihin. Omistaja on ystävällinen ja kohtelias, mutta käytännön hygieniassa olisi toivomisen varaa. Viiniä en osta, sillä hän koskettaa sormillaan viinilasin sisäpintaa. Oluessa eli liene ylimääräisiä pieneliöitä, sillä tuopissa on kahva, josta kiinnipitäen hän kaataa kullankaunista unkarilaista olutta tuoppiini. Ainolle kiikutan viinilasin, joka muistuttaa Ikean juomalasia, kertomatta mitään näkemästäni. Koko kierrokselle tulee hintaa 530 forinttia, eli vajaa kaksi euroa. Annan omistajalle 20 forintin tipin, hän hymyilee ystävällisesti ja katoaa takahuoneeseen. Poistuessamme myöhemmin, huomaan näyteikkunassa muovilla päällystettyjä tupperware-astioita ja kattiloita. Oletan viileän ikkunalaudan toimittavan jääkaapin virkaa. Niin perinteinen kuppila, tekniikka on samaa kuin joskus kaksoismonarkian wanhoina hywinä aikoina...

Koulu.
Hittolainen, sitä vartenhan täällä ollaan.

On orientaatioviikon maanantaiaamu. Matkaan raitiovaunulla numero 47 kohti Astoriaa. Ylitän tonavan, ohitan Suuren Kauppahallin ja Kansallismuseon. Odotan vihreää vahoa päästyäni pois villamyssystä, (raitiovaunu unkariksi: villamos), sillä olen viisastunut viimekerrasta. Yritin nimittäin juosta kadun yli päin punaisia. Ohi ajanut autoilija kehui minua ikkunastaan huutaen typeräksi mustalaiseksi. Ei siis järin älykäs teko. Päätin jatkossa noudattaa liikennesääntöjä, vaikkeivat kaikki niin teekään.
 ELTE-yliopiston eli Eötvös Loránd Tudományegyetem, on komea ja historiallinen kampus Pestin sydämmessä Múzeum körútin varrella. Löydän oikean luentosalin ja tiedon, turhan ja oleellisen aalto vyöryy ylleni. Kaikki on onneksi melko loogista. Ohjeita on paljon, mutta onneksi ystävällinen herra Balaczi vastaa kansainväilisistä asoista. Häneltä kysyin Erasmus-koordinaattoriani, sain vastauksen välittömästi. Lyhyen keskustelumme kävimme kokonaan unkariksi. Olin tyytyväinen itseeni. Onneksi aikataulu oli löysä ja tiistai, sekä keskiviikko olivat vapaapäiviä. Silloin kirjoitin sähköpostia tuleville opettajille ja koordinaattorilleni, jotta osaisivat varautua tulooni. Suomalais-ugrilaisen oppituolin koordinaattori Laura Bába vastasi minulle iloisesti ja kattavasti. Hän ystävällisesti neuvoi minua tulevissa kurseissani ja kutsui tutustumaan laitokseen torstaiksi.
Kävimme Ainon kanssa pitkällä päiväkävelyllä Kaupungin puistossa, Városligetissä. Se sijaitsee Sankareiden aukion takana, johon kuuluu Széchenyn kylpylä, Eläintarha ja Vajhunyádin linna, Kaikki on rakennettu unkarilaisten Milleniun-juhlaa vuonna 1896 silmälläpitäen, jolloin tuli kuluneeksi 1000 vuotta unkarilaisten maahantulosta. Aurinko paistaa ja kevät tuntuu tekevän tuloaan. Harmaan päällystakin olen jättänyt kotiin ja suntaan ulkoilmaan pelkkä ruutulätsä päässäni.

Laitos,
jossa opiskelen on suomalais-ugrilaisten kielten ja kulttuurien osasto, sekä käyn unkarintunneilla yläkerran unkaria vieraana kielenä opettavan Unkarin kielen laitoksella. Tunnen holvikaarien alla kulkiessani olevani fennougristiikan eräällä pyhällä paikalla. Budapestin yliopistolla on nimittäin pitkät perinteet alallamme. Oli torstai ja kello on pian yksi, olen kerrankin ajoissa paikalla. Ystävällisesti laura tunnistaa minut, kai aksenttini perusteella ja alkaa esitellä paikkoja. Pyydän pitämään keskustelun unkarinkielisenä. Lauran suomi on virheetöntä, hän nimittäin opettaa sitä. Tapaan marin kielen opettajan, Tatjaanan. Hänen pirteä olemuksensa piirtyy mieleeni tarkasti ja pidän melessän hänen kutsunsa opiskelemaan marin kieltä. Kerron tuntevani kyrilliset aakkoset, mutta pahoittelen ajanpuutettani. Harmi, olen jo pitkään halunnut osata muitakin suomalaisugrilaisia kieliä, kuin viroa ja unkaria. Aunuksenkarjalaa olen kokeillut ja võrõa, mutta huonolla menestyksellä. Tunnen kuitenkin syvää sympatiaa valtionkieltä huonommassa asemassa olevia kieliä kohtaan, niitä on maailmassa nimittäin aika monta. Tapaan herrasmiesmäisen Baraczki Andrásin, joka innostuu kiinnostuksestani historiaa kohtaan. Hän kutsuu minut keskustelutunnilleen, jossa käsitellään historian ja sen tutukimuksen ajankohtaisia kysymyskiä, unkarikisi tietenkin. Työsarkaa tuntuu riittävän. Lopuksi, juuri kun olen livistämässä pois, terävä huudahdus kaikuu korviini. Suureksi hämmästyksekseni se ei olekaan santarmi, vaan laitoksen eräs suomenlehtori, joka haluaa keskustella kanssani Suomen koulujärjetelmästä. Lupaan kirjoittaa hänelle, mutta sitten on kiire.
 Avajaisseremonia järjestettiin lakitieteellisessä tiedekunnassa, joka rakennus on yliopston komeimpia. Vieressä on 1700-luvulla rakennettu yliopiston kirkko. Rehtori ja muut herrat toivottavat meidät tervetulleiksi. Esittelyn jälkeen teen pienen päässälaskun ja huomaan ELTE:n olevan viisi vuotta vanhempi kuin Helsingin yliopiston, tarkemmin sen edeltäjän eli Turun akatemian. Unkarilla on siis pitkät perinteet sivistyksen alalla. Puheiden jälkeen korviani verestää huonon äänentoiston raiskaama viulunvingutus ja lavalle astelee Kalotaszegin kansallispuvuissa kaksi kansantansseja tanssivaa pariskuntaa. Yleisö lumoutuu puuduttavien puheiden jälkeen ja aistin kiinnostuksen Unkarin kansankulttuuriin heränneen. Pian tämän jälkeen poistun haahuilemaan kaupungille.

Viikonloppu,
eilen olin humalassa, ehkä vähän. Kävimme Ainon kanssa paikallisissa, ei siitä empää. Sunnuntai valkeni sumuisena, suorastaan hernerokkasumuisena. Luin Budapestin olevan 25:n saastumeimman
eurooppalaisen pääkaupungin joukossa ja aivan hännillä, vain Bucharest olisi aastuneempi, (sori Romania). Epäilen ilmansaasteilla olevan osuutta kaupunkia usein peittävään harmaaseen utuun, ja sen huomaa. Unlkona yön yli tuulettuneet vaatteet haisevat. Pakokaasut, hiilipöly, paska, katupöly, kaikki. Ilmassa on jotain, mikä siihen ei kuulu. Olen tuntevinani Trabantin pakokaasujen hajun, kun koitan tähyillä sumun läpi Gellért-mäkeä ikkunastani. Mihin hittoon se on hävinnyt?