Hévillä Gödöllőn ja maailmalle

Pienenä poikana veturinkuljettaja oli unelma-ammattini. Varmasti monen muunkin.

Kotiseutuni on rautateiden solmukohdassa ja sellutehtaan varjossa, (sekä hajussa). Junat ovat siis aina kuuluuneet lähiympäristööni. Pienenä katselin Saimaan kanavan ylittävän sillalla kolkuttelevia junia, jotka toivat puuta nälkäisen puunjalostusteollisuuden tarpeisiin. Lauritsalassa, kotikauppalassani, joka on niin ikään osa Lappeenrantaa, katselin Kaukaan tehtaiden pienten punaisten veturien tangoa eli tukkijunien siirtelyä Lauritsalan asemalta Kaukaalle tehtaan omaa rautatietä pitkin. Noita pieniä punaisia vetureita kutsuivat vanhat paikkakuntalaiset "pässeiksi", sillä vuosisadan vaihteessa tehtaalle rakennettiin kapearaiteinen rautatie, jolla kuormia vetivät pienet "pässeiksi" kutsutut höyryveturit. Myöhemmin rautatie leveni VR:n mittoihin ja höyryveturit vaituivat "dieselideevereihin", eli Dv12-tyyppisiin dieselvetureihin. Nimi jäi elämään. Pääsinpä jopa kerran kokeilemaan veturin ajoa tutun veturimiehen kautta. Olin tuolloin reilut seitsemän kesää vanha. Vanha kuljettajatoverini on jo sittemmin siirtynyt ajasta ikuisuuteen, mtta lämmin muisto yhteisestä junamatkastamme jäi varmasti molemmille. Nykyään kansallinen VR on korvannut sympaattiset punaiset "pässit" ja sympaattisten kaksitoistapyttyisten deeverien pörinä on päättynyt. Eräs aikakusi on jälleen päättynyt, minunkin elinaikanani.

 Täällä Unkarissa, kuten muuallakin entisissä sosialistisissa maissa rautatiekalusto on silmiin pistävän vaihtelevaa. Siinä missä Suomessa on innovaatiohöyryissä menty hankkimaan muovista ja kosketusnäytöllistä italialaista pendoliinopotaskaa, täällä onneksi vielä tiedetään, millaisia oikeat junat ovat. Ne ovat rautaa. Euroopan unio on toki pistänyt kunnolla rahaa itäisten jäsenmaidensa infrastruktuurin parantamiseen, mutta aina raha ei päädy perille asti. Sillä tuntuu olevan jännä taipumus kadota matkalla jonnekin. Budapestin lähiliikenteestä vastaavat metrolinjojen ulkopuolella Hévin paikallisjunat. Ne ovat DDR:ssä vamistettuja metallitölkkejä, jotka on (joskus Kádárin aikana) maalattu neukkuvihreällä. Se on väri, joka ei ole sininen eikä vihreä, vaan niiden kahden pastellinvärinen yhdistelmä. Lyhyesti sanottuna, aivan rautainen kulkuneuvo.

Gödöllőn  suuntaan liikennäivä Hév H9. kuva:24.hu

Viime lauantaina kävimme Ainon kanssa ihastelemassa Pyhän Tapanin Tuomiokirkkoa, Szent István Bazilika, Pestin keskustassa. Suosittelen kaikille lukijoille lämpimästivierailua sinne. Matkaa metroasemalta, Deak Ferenc tériltä on vain kivenheiton verran. En suosittele tosin itse heittelemään, sitä varten on mielenosoitus tuon tuosta... ja ihan syystäkin.. No niin. Siis Kirkkoon.

Pyhä Tapani on pyhimykseksi julistettu Unkarin kuningaskunnan perustaja. Hänen ansiotaan on kuningaskunnan perustamisen ohella useat lait ja asetukset, jotka kestivät vuosisatoja. Ennen kaikkea, hän toi unkarilaisten keskuuteen kristinuskon ja halusi siten yhdistää maan, ja toki hallita sitä. Tapsa sai aikaan suuren ja vahvan myytin, jota on myöhemillä vuosisadoilla väritetty ja vahvistettu. Nykyään hänen nimensä on joka puolella ja seppelepäiset kasvot tuhannen forintin setelissä. 

Kirkko on valmistunut kaksoismonarkian aikana pitkän suunnittelun ja rakennusurakan perusteella. Livahdamme Ainon kanssa sisään turistivirran mukana ja vahtimestarin luultua minua paikalliseksi, vältymme kolehdin maksulta. Tästä tunnen pienen piston sydämessäsni ja heitän kirkon ulkopuolella myöhemmin lantin kerjäläiselle. Anekauppa on tehty.

 Kirkon oikealla seinustalla on itse Pyhä Oikea, eli Pyhän Tapanin oikea käsi pyhäinjäännöksenä. Peinteisesti Pyhän Tapanin päivää elokuun 20:tenä on vietetty kuljettamalla pyhäinjäännöstä pitkän kulkueen edessä. 

Useat eri hallitsijat ovat saaneet nimikkopaikkansa kirkosta, muun muassa Itävalta-Unkarin viimeinen keisari ja Unkarin kuningas Karl I., unkarilaisittain Károly IV. Jeesukselle on omistettu oma krusifiksi nurkassa pilarin takana, vähän piilossa. Kirkon kansallinen merkitys korostuu selvästi. Se ei ole vain kirkko, vaan kansallinen muistomerkki. Lisäksi arkkitehtuurisesti henkeäsalpaavan komea. 

Sunnuntaina päätimme lähteä Gödöllőn. Matkustamme metrolla Örs Vezér térille, josta vaihdamme aiemmin kuvaamaani paikallisjunaan. Lippujen osto automaatista ei tunnu onnistuvan, joten turvaudumme lippukassan apuun. Aseman nimeä ei näet näkynyt koneen valikoimassa. Saimme jälleen muistutuksen olevamme pelkkiä turisteja tässä kaupungissa. Juna lähtee kolistellen liikkeelle. Vaihteiden vaihtaminen aiheuttaa huolestuttavan pahoja ääniä, mutta paikallisia se ei näytä häiritsevän. Luotan siis itäsaksalaiseen tekniikkaan. Oli vilisevät panélházit, eli kaikille itäblokin maille tyypillisiä noin 12-kerroksisia kerrostalojen muodostamia ausuinlähiöitä. Hieman samanlaisia, kuin Vantaan Länsimäesssä. Paikka on kuitenkin melko viihtyisän oloinen, jonka muutama sinne tänne sotkettu graffiti pilaa. Kuitenkin olen jälleen yllättynyt, miten siisti kaupunki Budapest on. Lähiöitä riittää kauas, Budapest on Helsingin tavoin rakennettu melko hajalle. Mikäpä siinä, tilaa riittää. Lippuluukulta ostamani lippujen hinta ei päätä huimaa, hintaa  kertyi yhteen suuntaan henkeä kohden kolmisensataa forinttia, eli noin yhden euron.
 Gödöllőn saavumme kolmen vartin jälkeen. Tajuamme olevamme perillä vasta kun junan pysähdyttyä näemme Gödöllőn linnan. Alunperin Grassalkovich-aatelisuvulle kuulunut linna on nähnyt Unkarin myrskyisistä vuosisadoista pari viimeistä. Linnan rakennutti alunperin Antal Grassalkovich itselleen 1740-luvulla Maria Teresian aikana, mutta suvun miespuolinen perijälinja sammui jo kolmannessa polvessa. Erinäisten vaiheiden kautta linna jäi valtiolle. Vuosien 1848-49 vallankumouksen ja Unkarin vapaussodan aikana linnassa pitivät komentopaikkaansa vuoron perään itävaltalainen Von Windischgrätz ( aivan sikakomea nimi;) ja unkarilainen Kossuth Lajos. Vuoden 1867 kompromissi syntyi osittain linnassa käytyjen neuvotteluiden pohjalta, keisari Franz Josefin ja Deak Ferencin väillä, ja Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian perustamisen jälkeen linnasta tuli kerisariparin kesänviettopaikka. Keisarinna Elisabeth, joka on tunnettu paremmin nimellä Sissi, piti linnasta paljon ja vietti siellä paljon aikaa. Näin ainakin väitetään. Sissistä on muovattu melkoinen maine hänen kuolemansa jälkeen. Hän kyllä osasi unkaria ja käytti sitä paljon. Tämä kuitenkin sopii hyvin kaksoismonarkian poliittiseen ilmapiiriin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen linnasta tuli valtiohoitaja Horthyn kesäpaikka. Linnan puistossa on hänen itärintamalla toisessa maailmansodassa hävittäjälentäjänä menehtyneen poikansa Istvánin rintakuva. Sodan jälkeen neuvostosotilaat asustivat linnassa ja aiheuttivat siellä mittavia tuhoja. 1950-luvulla linnassa alotti toimintansa vanhainkoti, mutta vuoden 1989 järjestelmämuutoksen jälkeen linna jäi rapistuneena tyhjilleen. Kunnostustyöt aloitettiin jo 1990-luvulla ja ne jatkuvat edelleen. Työtä on paljon, mutta suurin osa linnasta on palautettu entiseen loistoonsa. 

Aino otti minusta hyvän kuvan. Käyppä lukemassa hänen blogistaan tarkempi kuvaus vierailustamme. Linkki otsikon oikealla puolella. 

Linnan sisäpihan puolelta.

Pääsisäänkäynti.